Vastaa

Nimi:
Sähköposti:
Aihe:
Otsikon ikoni:

Varmistus:
Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet
Kuuntele kirjaimet / Pyydä uusi kuva

Kirjoita kuvassa näkyvät kirjaimet:
Mikä numero tulee seuraavaksi? 1, 2, 3 ... Kirjoita vastaus kirjaimilla.:

Oikotiet: paina alt+s lähettääksesi viestin, tai alt+p esikatsellaksesi


Yhteenveto

Kirjoittanut: VeliT
« : 19.02.2020 - klo:19:50 »

Kiitos jälleen kerran perusteellisista vastauksista, joissa riittää mutusteltavaa pitkäksi aikaa. Iloitsen myös siitä, että minun on helppo kunnioittaa sinunlaistasi pastoria -- olkoonkin että olet käyttämälläsi jaottelulla opillisempi kuin minä -- sillä on ilmeistä, että et muodosta näkemyksiä ryhmädynamiikan tai johonkin tiettyyn kuppikuntaan kuulumisen kriteereillä, vaan omantunnontarkalla pohdinnalla.

Saatan kirjoittaa myöhemmin laajemmin, kun ajatuksia aukeaa, mutta nyt tuli mieleeni seuraava näkökulma: ymmärrän "kännykän suunnittelija ja käyttäjä" -vertauksesi hyvin. Olenkin sitä mieltä, että mitä hyvänsä seksuaalista toimintaa ei voida pyhittää "rakkaudella", erityisesti sellaista seksuaalisuutta, jolla on terveydellisiä ja psykologisia riskejä. Olen myös sitä mieltä, että ei homoseksuaalisuus ole asia, johon ihmisiä kannattaisi kehottaa. Olen jopa sitäkin mieltä, että heteromiehille, joilla on jonkin verran homoseksuaalisia taipumuksia, voi olla parempi pitäytyä täysin heteroseksuaalisuudessa. Pidän mahdollisena, että Jumala puhuu Paavalin suulla heteromiehille.

Väitteeni on, että synnynnäisesti homoseksuaaleille - joille heteroseksuaalisuus ei ole vaihtoehto - on mahdollista elää rakkaudessa kilvoittelevassa homoseksuaalisessa parisuhteessa niin, että ei toimi "suunnittelijan" ohjeiden vastaisesti ja pidä "rakkautta" ikään kuin avoimena shekkinä.

Kirkollisessa järjestyksessä mielestäni kestävä ja eettisen erimielisyyden mukainen järjestely olisi, että avioliittoon vihittäisiin vain naisia ja miehiä, mutta myös samaa sukupuolta olevien parien liitot voitaisiin erillisellä kaavalla siunata ja niiden puolesta rukoilla -- että hyvät hedelmät ja Jumalan tahto toteutuisivat. Tällöin olisi perusteita myös pastoraalisille keskusteluille.

Jäin pohtimaan sitäkin virkettäsi, että Jeesus ei säästänyt läheisiäänkään kolhuilta. Ja tottahan se on. Itse olen ihmetellyt jo kauan sitä, että jos Jeesus kerran sanoo: "Helpompi on kamelin päästä neulansilmän läpi kuin rikkaan taivaaseen", miten on mahdollista, että kaikkein kristityin osa tässä maailmassa on se kaikkein rikkain? Miten on mahdollista samojen ihmisten saarnata homoseksuaalien syntisyyttä ja yhdistää rikastumiseen tähtäävä porvarillinen eetos ja kristillinen maailmankatsomus? Miten sinä "opillisena kristittynä" ymmärrät tämän ristiriidan, vai ymmärrätkö? Viimeisellä kappaleellani ajan takaa sitä, että ihmisen on kovin helppo olla opillinen aina oman elämänpiirinsä ulkokehällä, sinne ulospäin katsoen.

Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 19.02.2020 - klo:17:52 »

Kirjoittelin todella runsassanaisesti yleisluontoista vastausta, joten pistän erilliseen viestiin yksilöidymmät vastaukset esittämiisi kysymyksiin.

Käsittääkseni sinä olet samaa mieltä siitä, että Raamatussa olevia periaatteita tulee Pyhässä Hengessä soveltaa kussakin ajassa.

Kyllä ja en. Jos olen saanut oikean vaikutelman tämän keskustelumme perusteella, sinä olet minua enemmän eettisesti painottunut. Opillisena ihmisenä olen sitä mieltä, että monia Raamatun periaatteita pitää soveltaa nykyaikaan, mutta minulla raja menee todenäköisesti eri kohdassa kuin sinulla. Esimerkiksi avioliittoetiikan suhteen ajattelen, että ne kuuluvat siihen "älä lataa väärällä laturilla" -kategoriaan, jota ei voi soveltaa yhtä vapaasti kuin Paavalin antamia pukeutumisohjeita.

Lainaus
Olen pannut merkille, että yksikään konservatiivikristitty ei ole tivatessanikaan voinut minulle myöntää, että kyllä, käskyssä "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" olisi koko laki. Mikähän siinä voi olla ongelmana ja onko tuollaiselle kieltäytymiselle valoa kestäviä perusteluja?

Jos kysymys esitetään tuossa sanamuodossa, niin kenellekään ei pitäisi olla vaikeuksia vastata, että tuo pitää paikkansa - ainakin, jos siihen lisätään myös se Jumalan rakastamisen näkökulma, joka rakkauden kaksoiskäskyssä on. Opillisessa luterilaisuudessa hyvin monia uskonelämän alueita katsellaan nimenomaan lain ja evankeliumin erottamisen näkökulmasta. Evankeliumi on sitä, mitä Jumala antaa. Se on pelastuksen ydin. Laki puolestaan on sitä, mitä Jumala vaatii ihmiseltä. Jos ihminen osaa rakastaa täydellisesti, niin silloin hän tulee myös noudattaneeksi kaikkia kymmenen käskyn säädöksiä. Kaikki Jumalan antamat käskyt voidaan siksi tiivistää tuohon yhteen sanaan: rakkaus.

Merkittävin kysymys onkin se, miten nämä konservatiivikristityt ovat ymmärtäneet kysymyksesi. Ennen kaikkea: kuka määrittelee, mitä rakkaus tarkoittaa? Minä vastaisin kysymykseesi ilman muuta "kyllä", koska Raamatussa rakastaminen on Jumalan käskyjen noudattamista. Ja koska ajattelen Jeesuksen antamassa ohjeessa rakkauden tarkoittavan sitä hyvää, mitä Jumala sekä kasvatuksen ja nuhtelun että avaran sylin ja armon näkökulmasta haluaa ihmiselle.

Jos nämä konservatiivikristityt ovat olettaneet, että rakkaus tässä kysymyksessäsi tarkoittaa sitä, että ihmisten omat ajatukset ja määritelmät rakkaudesta täyttävät kaiken sen, mitä Jumala ihmiseltä vaatii, niin ymmärrän hyvin heidän vastahakoisuutensa.

Lainaus
mielestäni myös oppia korostavasta näkökulmasta käsin voidaan olla sitä mieltä, että jos esimerkiksi rakkaudessa kilvoitteleva homoseksuaalinen parisuhde tuottaa sen osapuolille ja lähimmäisille sekä yhteiskunnalle hyvää eikä pahaa (hedelmistään puu tunnetaan), se on rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukainen ja näin ollen Jumalan tahdon mukainen.

Kuvittelen hyvin ymmärtäväni, mitä tarkoitat, mutta minä en määrittelisi näkemystäsi opilliseksi. Se kuulostaa enemmänkin eettiseltä. Jos olen osannut kirjoittaa kaiken edellä sanomani ymmärrettävästi, saat kiinni tästä tiivistelmästä:
  • Opillinen rakkauskäsitys = Jumala sanoo, mikä on hänen näkökulmastaan ihmiselle lopulta parasta. "Jokaista, jota rakastan, minä nuhtelen ja kuritan. Tee siis parannus, luovu penseydestäsi!" (Ilm. 3:19)
  • Eettinen rakkauskäsitys = Ihminen tietää itse, miten häntä on rakastettava ja mikä on hänen näkökulmastaan parasta. "Meidän on jokaisen otettava huomioon lähimmäisemme, ajateltava, mikä on hänelle hyväksi ja vahvistaa häntä." (Room. 15:2)

Lainaus
Opillisesta näkökulmasta [...] voitaisiin pitää Jumalan tahdon vastaisena, että homoseksuaaliset parisuhteet pyritään kategorisesti kieltämään, vaikka niillä olisi hyviäkin hedelmiä.

Minun mielestäni opillinen näkökulma päätyy päinvastaiseen lopputulokseen. Sillä tavalla kuin minä olen näissä vastauksissani hahmotellut opillisuuden ja eettisyyden erot, tuo ajattelu on enemmän eettisyyden puolelle kallistuvaa. Jeesus opetti, että puu tunnetaan hedelmistään, mutta yhtä lailla hän opetti, että hänen opetuksissaan pysyminen ei automaattisesti saa aikaan vain hyvää:

Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. (Joh. 15:19-20)

Lainaus
Olen ymmärtänyt, että Jumalan tahdon toteuttaminen näkyy nimenomaan etiikassa eli siinä, miten kohtelemme lähimmäisiämme. Niin kuin kohtelee lähimmäistään, kohtelee Jumalaa. Silloin eettinen toiminta on itse asiassa opin ydin.

Tuo on mielestäni eettisen näkökulman johtopäätös. Opillinen näkee tämänkin asian päinvastoin: Jos ihminen toimii eettisesti, mutta hänen etiikkansa ytimessä ei ole Jumalan Sanan mukainen oppi, hän ei harjoita kristillistä etiikkaa. Eli tämä etiikan ja opin välinen vuorovaikutus voidaan sanoittaa myös juuri päinvastoin: Oppi on itse asiassa etiikan ydin.

Lainaus
minä en vain kristittynä pysty siihen ja vaatisi erittäin painavat ja vakuuttavat perusteet, että en pitäisi genesikselle rakentuvaa Kefale-struktuuria nimenomaan oman aikansa kulttuuriin sidottuna patriarkaalisena jäänteenä. Nimenomaan Jeesuksen oppeja soveltamalla me erotamme ajan patinan ja ihmisen käden jäljen Jumalan tahdosta.

Osaat todella hyvin pukea sanoiksi eettisen ihmisen kipuilut. Osaat myös erinomaisen hyvin kohdistaa kristillisen uskon kysymykset Jeesukseen, joka on kuitenkin uskomme ydin. Vaikka olen kaivanut vastauksillani jo todella syvän kuopan, niin taidan vielä pari lapiollista kauhaista. Jeesuksen oppi on myös asia, jota ei saa käyttää liikaa vipuvartena niin eettisyyden kuin opillisuuden suuntaankaan. Usein parisuhdekeskusteluissa nostetaan esiin Jeesuksen sanat rakkaudesta, mutta jätetään muutamia muita Jeesuksen sanoja sanomatta, kun ne vievät toiseen suuntaan:

Jos veljesi tekee syntiä, ota asia puheeksi kahden kesken. Jos hän kuulee sinua, olet voittanut hänet takaisin. Mutta ellei hän kuule sinua, ota mukaasi yksi tai kaksi muuta, sillä "jokainen asia on vahvistettava kahden tai kolmen todistajan sanalla". Ellei hän kuuntele heitäkään, ilmoita seurakunnalle. Ja jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin. (Matt. 18:15-17)

Hän vastasi heille: "Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?" Ja hän jatkoi: "Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi." (Matt. 19:4-5)


Eettisen erimielisyyden keskusteluun ryhtyessä on pakko alistua siihenkin, että myös Jeesuksen opetuksissa ja toiminnassa oli sekä opillinen että eettinen puoli. Eivätkä hänen ympärillään eläneet ihmiset aina selvinneet kolhuitta. Hän tosin ei aiheuttanut niitä kolhuja taitamattomuuttaan vaan siksi, että hänen rakkauskäsitykseen kuului myös totuuteen ohjaaminen.
Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 19.02.2020 - klo:16:31 »

Tervehdys VeliT,

Lämmin kiitos ylenpalttisista kehuistasi. Otan ne vastaan ristiriitaisin tuntein tietoisena siitä, että sanan varsinaisessa merkityksessä olen teologisesti varsin vaatimattomalla tasolla. En ole koskaan jaksanut paneutua teologian suuntauksiin ja kiemuroihin. Termistökin on välillä hukassa. Vahvuutenani pidän vain kohtalaisen laajaa raamatuntuntemusta sekä pyrkimystä tarkastella asioita loogisesti ja harmonisesti.

Oivaltava jatkokysymyksesi osoittaa vastauksestani pari puutetta. Raapaisin niitä teemoja, mutta eettisen erimielisyyden äärellä on pakko pilkkoa tarkemmin palasiksi kaksi oleellista näkökulmaa: raamattunäkemys ja rakkauskäsitys. Niin kuin oppi ja etiikka liittyvät saumattomasti toisiinsa, myös oppi Raamatusta ja kristillinen rakkaus kietoutuvat lopulta erottamattomasti yhteen. Käsittelen näitä siis suloisessa sekamelskassa, ja aloitan (kömpelön) esimerkin kautta:


Suunnittelija vai käyttäjä

Kumpi osaa käyttää kännykkää paremmin: kännykän suunnittelija vai kännykän käyttäjä? Tietystä näkökulmasta vastaus on täysin itsestäänselvä. Tietenkin käyttäjä, koska hän käytännössä käsittelee puhelinta. Siksi käyttäjä oppii nopeasti itselleen sopivat tavat käsitellä puhelinta. Hän myös tietää, mihin hän puhelinta tarvitsee ja osaa parhaiten valita sopivat sovellukset, suojakuoret ja muut lisälaitteet.

Toisaalta ... suunnittelija tietää käyttäjää paremmin, mitä kännykkä on suunniteltu kestämään. Vaikka puhelin ainakin hetkellisesti toimii ohjeiden vastaisessakin käytössä, ei sen voida luvata kestää mitä tahansa. Siksi suunnittelija ymmärtää, mitkä tilanteet todennäköisimmin johtavat ongelmiin ja mitkä syyt ovat aiheutuneiden vaikeuksien taustalla.

Yleensä nämä kaksi puolta tukevat toisiaan. Suunnittelija vetää suuria linjoja, käyttäjä soveltaa niitä omaan elämäänsä. Sekä suunnittelupöydän ääressä että käytännön elämässä voidaan tehdä samoja johtopäätöksiä: kuivilla sormilla sormenjälkitunnistin toimii mutta vessanpöntössä uiva kännykkä on katastrofi. Aina rajanveto ei ole silti näin selvää. Esimerkiksi suunnittelija voi ilmoittaa: "Puhelinta saa ladata vain puhelimen mukana seuraavalla laturilla", johon käyttäjä vastaa: "Olen ladannut jo 50 kertaa eri latureilla ongelmitta." Käyttäjän näkökulmasta kaikki on hyvin, mutta valmistaja tietää, mitä tuhoa akulle on jo aiheutunut, vaikka ongelmat eivät vielä näy.

Muutettavat muuttaen... Kumpi tietää paremmin, mikä ihmiselle on parasta: ihmisen Luoja vai ihminen itse? Kun Jumala käskee rakastaa, niin kumpi tietää paremmin, mitä rakkaus on: Jumala, joka on rakkaus vai ihminen, joka tietää, mikä hänestä tuntuu rakkaudelta?


Eettinen rakkauskäsitys: "Ihminen tietää, miten ihmistä rakastetaan"

Kännykkäesimerkkiä mukaillen voidaan sanoa, että suurin osa rakkauden käytännönsovelluksista on selvästi ihmisen itsensä määriteltävissä. Jos puoliso on allerginen kukille ja kalalle, niin todellista rakkautta ei ole ostaa hänelle kukkia ja viedä kynttiläillalliselle kalaravintolaan. Parasta rakkautta on kohdella häntä sillä tavoin kuin hän itse kokee tulevansa rakastetuksi. Tämä tilannekohtaisuuden pääperiaate toteutuu myös kristillisessä elämässä. Iloitkaa iloitsevien kanssa, itkekää itkevien kanssa. (Room. 12:15)

Pääperiaatteesta huolimatta voidaan kännykkäesimerkin valossa todeta, että suunnittelija tietää jotain asioita paremmin kuin käyttäjä. Väärällä laturilla lataaminen ei ole vielä ollut ongelma, joten se ei voi olla väärin. Niinpä opillisen rakkauskäsityksen kritiikki eettistä näkemystä kohtaan on se, että ihminen on aina ymmärryksessään vajaa, eikä ymmärrä kaikissa asioissa omaa parastaan täydellisesti. Ymmärtääkö lapsi, mikä määrä karkkia on hänelle sopiva? Ymmärtääkö esiteini, paljonko alkoholia kannattaa juoda? Ymmärtääkö keski-ikäinen, monesko "uusi tosi rakkaus" muuttuu pysyväksi? Näkeekö vanhus jo niin kuin Jumala?

Opillista kristillisyyttä syytetään Raamatulla päähän lyömisestä ja kaikkitietävyydestä. Valitettavasti ensimmäinen on toisinaan aivan aiheellinen syytös. Kaikkitietävyys sen sijaan on mielestäni nimenomaan eettisen lähestymistavan ongelma. Ihminen asettuu Jumalan asemaan, jos hän määrittelee rakkauden sisällön kaikissa asioissa Jumalan puolesta. Eettisesti ajatteleva kristitty ei kuitenkaan koe tekevänsä niin, koska hänellä on erilainen raamattukäsitys. Palaan siihen myöhemmin, mutta vilkaistaan ennen sitä opillista ratkaisua rakastamiseen.


Opillinen rakkauskäsitys: "Jumala tietää, mitä rakkaus on"

Opilliseen käsitykseen kuuluu ajatus, että Jumala on säätänyt ihmiselämään sellaisiakin asioita, jotka ovat ihmisen parhaaksi, vaikka hän ei itse sitä ymmärtäisikään. Seuraava esimerkkini on yksinkertaistava, mutta kerron sen silti.

En ole kovin vanha, mutta olen elämäni aikana kuitenkin nähnyt avioliittoinstituution murenemisen ja perheiden särkymisen räjähdysmäisen kasvun. Samaa vauhtia nuorison ja aikuistenkin puheissa ovat lisääntyneet kommentit siitä, miten avioliitto on vanha ja kahlitseva järjestelmä. Ennen kirkollista päätöstä eronneiden vihkimisestä valitettiin sitä, kuinka kirkko pakottaa ihmiset elämään onnettomina yhdessä silloinkin, kun kärsitään perheväkivallasta. Sukupuolisen kokeilemisen ja avosuhteiden puolestaan sanotaan auttavan ihmistä paremmin ymmärtämään, mitä itse haluaa ja mikä on toimivaa. Tämän kehityksen täytyisi argumenttien perusteella tuottaa entistä vahvempia parisuhteita kuin "toimimattoman avioliittoinstituution" kulta-aikana. Ei tarvita tutkimustuloksia sanomaan, että tilanne on päinvastainen.

Opillisen näkemyksen mukaan Jumala tietää ihmistäkin paremmin, mitä rakkaus on. Kännykän valmistajan tavoin hän ei ole määritellyt kaikkia yksityiskohtia, vaan on vetänyt tietyt perusperiaatteet rakkaudelle: Jeesus vastasi: "Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani - mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt." (Joh. 14:23-24) Toisin sanoen opilliseen rakkauskäsitykseen kuuluu se, että on olemassa Jumalan näkökulmasta jotain "pitkän tähtäimen rakkautta", joka tuntuu ihmisen "tämän hetken rakkauden" näkökulmasta vääryydeltä.

Opillinen kristillisyys syyllistyy toisinaan Raamatulla päähän lyömiseen. Se ei yleensä tarkoita Jumalan asemaan asettumista vaan pikemminkin kykenemättömyyttä oman aseman näkemiseen. Meillä kaikilla toki on tästä asiasta tieto. Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee. (1. Kor. 8:1-3) Vilpitön opillinen kristitty ajattelee olevansa nöyrä Jumalan palvelija, kun hän julistaa Jumalan käskyjä mahdollisimman kirkkaasti - mutta rakkaudettomasti kolhien. Tämäkin nousee raamattukäsityksestä.


Eettisen erimielisyyden keskipiste on raamattunäkemys

Eettisen erimielisyyden keskipisteessä on loppujen lopuksi yksi ainoa asia: raamattunäkemys. On monia eettisiin kysymyksiin vaikuttavia asioita, jotka keskusteluissa kannattaa pitää esillä, mutta varsinainen kysymys tulee aina koskemaan sitä, miten ihmiset ymmärtävät Raamatun.

a) Eettinen raamattunäkemys: "Ihminen puhuu Jumalasta"

Eettiseen raamattukäsitykseen kuuluu keskeisesti ajatus siitä, että Raamattu on ihmisten puhetta Jumalasta. Raamattu on paljon enemmän kuin yhdenkään hurskaan ihmisen näkemys, mutta liioitellusti sanottuna se on silti "vain" paras mahdollinen ihmisten kirjoittama kirja. Se on vuosituhansien aikana muotoutunut hurskaiden ihmisten viisas perimätieto, jossa näkyy ajattelun kehittymistä ja tarkentumista. Se heijastelee jokaisen aikansa yhteiskunnallista ja kulttuurista ympäristöä. Se osoittaa, että ihmiset ovat kokeneet Jumalan eri tavoin eri aikoina.

Jumala ei ole koskaan näyttäytynyt kenellekään. Siksi Raamatun eri kirjat puhuvat inhimillisellä kielellä ja inhimillisine vajavaisuuksineen Jumalasta. Jeesus kyllä oli Jumala, joten keskiössä ovat Jeesuksen sanat, joita ihmiset ovat tallettaneet muistiin. Vaikka nekin ovat ihmisten kirjoittamia, ovat ne muita Raamatun sanoja arvokkaampia, koska ne saatiin suoraan Jumalalta.

Raamattu on siis hyvin inhimillinen kirja, jonka vuoksi eettisesti ajatteleva ihminen toteaa vaikean kysymyksen kohdalla: "Emme voi tietää, mitä Jumala tästä ajattelee". Ihmisten kirjoittamasta kirjasta voidaan päätellä lopulta vain, mitä sen ajan ihmiset ajattelivat Jumalan ajattelevan.

b) Opillinen raamattunäkemys: "Jumala puhuu ihmisestä"

Puhtaaksi viljelty eettinen raamattunäkemys on sekulaarissa yhteiskunnassakin helposti vastaanotettava. Opillinen raamattunäkemys sen sijaan aiheuttaa vastakkainasettelua myös kirkon sisällä. Lyhyesti sanottuna opillinen raamattunäkemys sisältää ajatuksen, että Raamatussa puhuu Jumala. Inhimillisestä rosoisuudesta huolimatta Raamattu nähdään ajattomana ja pysyvänä ohjeena, joka pysyy muuttumattomana muuttuvasta ajasta huolimatta.

Opillinen raamattunäkemys ulospäin jääräpäisyydeltä, kovuudelta tai rakkaudettomuudelta. Välillä näen vahvaa vyörytystä sen puolesta, että opillista raamattunäkemystä yritetään osoittaa esim. vahvoilla teologisilla argumenteilla epä-älylliseksi tai vääräksi raamatuntulkinnaksi. Mutta yhtä vahvat perusteet on löydettävissä opillisesti ja kirkkohistoriallisesti sen puolesta, että eettinen raamattunäkemys on hengellistä luopumusta. Kumpikaan syytös ei osu kohteeseensa. Eettiseen erimielisyyteen ei voida päätyä, jos ei suostuta ymmärtämään, että vilpittömiä kristittyjä löytyy kummankin näkökulman taustalta.

Eettisen erimielisyyden saralla on aloitettava sillä lähtökohdalla, että on olemassa kaksi aitoa ja vakaumuksellista tapaa pitää Jumalaa auktoriteettina. Kumpikin lähtökohta näkee yhden puolen Jumalasta ihan oikein. Ja yhdistäviä tekijöitäkin on vaikka kuinka paljon: Kumpikin ajattelumalli lähtee siitä, että kristitty ihminen tai kristillinen kirkko ei voi hyväksyä mitä vain. Kumpikin näkulma on sitä mieltä, että Jumala on antanut ihmiselle ohjeita ja vetänyt rajoja. Kysymykseksi jää, kenellä on varma tieto siitä, missä ne rajat milloinkin menevät?


Ratkaisuehdotus: "Korosta vahvuuksiasi yhteistyössä vastakkaisen näkemyksen kanssa"

Raamatun Jumala ei ole kompromissien Jumala, joka yrittää poimia siedettäviä palasia monesta eri asiasta yhtä aikaa. Päinvastoin Jumala tuntuu olevan äärimmäisyyksien Jumala, jossa toisilleen vastakkaiset puolet ovat läsnä yhtä aikaa. Jumala on pelottavan pyhä ja käsittämättömän armollinen. Hän ei painanut villaisella ihmiskunnan syntejä. Jumalan viha syntiä kohtaan ratkaistiin Jumalan Pojan kidutuskuolemalla, jotta syntinen ihminen voisi saada Jumalan armon ansiotta osakseen.

Jumala on rakkaudessaankin sekä äärimmäisen lempeä että ankara. Hänen sylinsä on avara ja kasvatusotteensa napakka. Jeesus ei maanpäällisen elämänsä aikana vaiennut, vaan hän tykitti sanojaan tekopyhille, vähäuskoisille, avosuhteessa eläville, avionrikkojille, juonittelijoille... Ja samaan aikaan häntä pilkattiin siitä, kuinka syömäri ja juomari hyväksyy seuraansa portot ja publikaanit. Seurakunta on Kristuksen ruumis, joten Herraansa seuraavassa joukossa on oltava mieluummin isoja ääripäitä kuin väsähtänyttä välimuotoa. Ääripäät aiheuttavat kipua, mutta mitään sanomaton välimalli ei saa aikaan mitään.

Samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen Suomen ev.lut. kirkossa on voimassa väsähtänyt välimuoto. Virallisesti kirkossa on voimassa perinteinen avioliittonäkemys, mutta samalla osa kirkkokansasta ja papistosta pyrkii kiivaasti muutokseen. Osa papistosta myös vihkii luvatta, eikä siihen suuresti puututa. Oma-aloitteisella tekemisellä siis pyritään osoittamaan, että linja on muuttunut. Ja tämän johdosta perinteisen linjan kannattajat pyrkivät tekemään pesäeroa samaa sukupuolta oleviin pariskuntiin, jotteivat omalla käyttäytymisellään tue linjamuutosta. Epäselvä oppi on siis johtanut tiettyjen lähimmäisten karttamiseen.

Kuulemani mukaan (en osaa tämän tarkemmin sanoa) katolisessa kirkossa tehdään ruohonjuuritasolla erittäin vahvaa kohtaavaa työtä seksuaalivähemmistöjen parissa. Kirkolla on opillisesti äärimmäisen selkeä linja, minkä johdosta kenenkään työntekijän tai seurakuntalaisen ei tarvitse vaivata päätään sillä, onko hänen lähimmäisenrakkautensa osoitus siitä, että kirkon opillinen linja on muuttunut tai että hän omalla toiminnallaan kertoo oman näkemyksensä muuttuneen.

Olen aika huono konkreettisten ratkaisujen tekijä, mutta teoriassa ajatteluni on hyvin vahvasti seuraava: Mitä selvempi on opillinen linjaus, sitä vapaammin rakkaus pystyy ylittämään rajoja. Ääripäät tukevat toisiaan ja tulevat keskenään toimeen, kun ne toimivat omilla vahvuusalueillaan.
Kirjoittanut: VeliT
« : 18.02.2020 - klo:17:59 »

Kiitos, Nettipappi Marko!

Vastauksesi on sanalla sanoen huikea: perusteellinen, laaja, osaava ja osuva. Enpä ole aiemmin törmännyt kehenkään, joka osaa tarkastella asiaa aidosti noin monelta kantilta. Minun on myöskin vaikea olla argumentaatiosi kanssa eri mieltä.

Yhden tarkennuksen kuitenkin kysyisin. Enkä näin kiinnostuneena maallikkona nyt malta olla kysymättä, sillä siellä toisella puolella on mitä ilmeisimmin melkoinen teologinen osaaja.

Gal 5:14
14. Sillä kaikki laki on täytetty yhdessä käskysanassa, tässä: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi".

Tuossa Paavali vahvistaa Jeesuksen opin siitä, että rakkauden kaksoiskäskyssä ja kultaisessa säännössä on koko laki. Kaksoiskäskyn ensimmäinen osa eli käsky Jumalan rakastamisesta yli kaiken tarkoittaa sitä että emme pidä muita Jumalia ja pidämme Jumalaa pyhänä. Mutta se, miten Jumala haluaa ihmisen elävän, on sovellusta tuosta yhdestä käskysanasta, jossa koko laki täyttyy: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi". 10 käskyä on siis aukikirjoitettu sovellus rakkauden kaksoiskäskystä. Käsittääkseni sinä olet samaa mieltä siitä, että Raamatussa olevia periaatteita tulee Pyhässä Hengessä soveltaa kussakin ajassa.

Olen pannut merkille, että yksikään konservatiivikristitty ei ole tivatessanikaan voinut minulle myöntää, että kyllä, käskyssä "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi" olisi koko laki. Mikähän siinä voi olla ongelmana ja onko tuollaiselle kieltäytymiselle valoa kestäviä perusteluja?

Tällä tähtään viime kädessä nyt siihen, että mielestäni myös oppia korostavasta näkökulmasta käsin voidaan olla sitä mieltä, että jos esimerkiksi rakkaudessa kilvoitteleva homoseksuaalinen parisuhde tuottaa sen osapuolille ja lähimmäisille sekä yhteiskunnalle hyvää eikä pahaa (hedelmistään puu tunnetaan), se on rakkauden kaksoiskäskyn ja kultaisen säännön mukainen ja näin ollen Jumalan tahdon mukainen. Opillisesta näkökulmasta käsin voidaan siis olla sitä mieltä, että esimerkiksi naisen pitäminen miehelle alamaisena olisi nykypäivänä rakkauden kaksoiskäskyä sovellettaessa Jumalan tahdon vastaista. Samoin voitaisiin pitää Jumalan tahdon vastaisena, että homoseksuaaliset parisuhteet pyritään kategorisesti kieltämään, vaikka niillä olisi hyviäkin hedelmiä.

Olen ymmärtänyt, että Jumalan tahdon toteuttaminen näkyy nimenomaan etiikassa eli siinä, miten kohtelemme lähimmäisiämme. Niin kuin kohtelee lähimmäistään, kohtelee Jumalaa. Silloin eettinen toiminta on itse asiassa opin ydin.

Niin esimerkiksi minä olen Raamattuni ymmärtänyt ja kokisin omatuntoni vastaiseksi tuomita homoseksuaaliset parisuhteet syntinä tai pitää naisia miehille alamaisina - minä en vain kristittynä pysty siihen ja vaatisi erittäin painavat ja vakuuttavat perusteet, että en pitäisi genesikselle rakentuvaa Kefale-struktuuria nimenomaan oman aikansa kulttuuriin sidottuna patriarkaalisena jäänteenä. Nimenomaan Jeesuksen oppeja soveltamalla me erotamme ajan patinan ja ihmisen käden jäljen Jumalan tahdosta: mm. siinä on Jeesuksen edustama vallankumous ja "uusi liitto", jossa laki on kirjoitettu uskovien sydämiin.

Toivottavasti tavoitat, mitä tarkoitan.
Kirjoittanut: Nettipappi Marko
« : 17.02.2020 - klo:15:26 »

Hei VeliT,

Pahoittelen, että viestini on aika pitkä. Olet niin monella tapaa asian ytimessä, etten voinut sivuuttaa näin keskeistä kysymystä ihan vain parilla rivillä. Yritän ensin vähän pohjustaa teemaa ja sitten sanoa mielipiteitäni. Ja paljon jää sanomattakin.

Muutama vuosi sitten pitämässään uudenvuodenpuheessa presidentti Niinistö totesi suunnilleen näin: "Keskustelukulttuurimme on aikalailla muuttunut. Halu ymmärtää väärin on suurempi kuin halu ymmärtää." Tuo lausahdus sopii joiltain osin myös suomalaiseen luterilaisuuteen. Ainakin se kuvaa hyvin ohimennen mainitsemaasi "epäeettistä erimielisyyttä".

Epäeettinen erimielisyys pääsee huippuunsa sosiaalisessa mediassa. Vaikean eettisen kysymyksen äärellä alkaa pian kuulua telaketjujen kolina, kun eri näkemyksiä edustavista leireistä taistelukentälle kaartavat teräväsanaisimmat ja kovanahkaisimmat taistelijat. Toistensa suuhun huutajat ovat valmiit ottamaan vastaan iskuja ja jyräämään toisenlaiset näkemykset oman oikeassa olemisensa alle. Lopulta väliä ei ole edes sillä, onko itse totuuden puolustaja - kunhan vastapuoli saadaan näyttämään väärässä olevalta. Todellinen kipu asioiden äärellä jää kokonaan huomaamatta, eikä lopulta tapahdu mitään muuta kuin haavoittumisia ja vastakkainasettelun lisääntymistä.

Sydäntä vihlaisee, kun tunnistan itsessäni paljon mustavalkoisuutta. Mitä enemmän katson elämässäni taaksepäin, sitä selvemmin olen siitä tietoinen. Nettipapin palstakin on ollut jo niin kauan pystyssä, että ehdottomuus näkyy kirkkaasti vanhemmissa kirjoituksissani. Yhä edelleen olen hyvin opillinen kristitty, enkä välttämättä asiasisältöjen puolesta ole juurikaan muuttunut. Silti sydämelläni on muutamien vuosien ajan vahvasti sykkinyt ajatus kristittyjen erilaisuudesta. Jumala on jotain niin suurta, että kukaan ihminen ei voi väittää tuntevansa Hänen kaikkia puoliaan. Minäkin näen Jumalasta jotain ihan oikein mutta kovin kapeasti. Vasta erilaisista ruumiinjäsenistä koostuva seurakunta näkee yhdessä jotain Jumalan suuruudesta.

Ajattelustani saat jotain kuvaa pistäytymällä Jumalansa näköinen seurakunta -kotisivuillani. Jos haluat perusteellisen perehdytyksen, kuuntele Seurakuntakoulun neljä osaa tältä Youtube-soittolistaltani.

Huomaat, että lähtökohtaisesti suhtaudun erittäin suopeasti eettiseen erimielisyyteen. Itse asiassa tietynlainen erimielisyys on perusteissaan välttämätöntä seurakuntaelämän mahdollistamiseksi. Käytännössä lähes kaikessa toiminnassaan seurakunta tekee aina eettisiä valintoja: mihin työmuotoon panostetaan ja millaisten kristillisten elämän korostusten puolesta puhutaan. Jos kaikilla seurakunnan jäsenillä olisi täysin identtinen näkemys siitä, että lapsityöhön satsaaminen on tärkeintä, niin kuka puhuu vanhusten puolesta... Esimerkki on naiivi, mutta joissain asioissa on oltava eri mieltä, jotta jokaisen kristityn lahjat, mielenkiinnon kohteet ja kutsumus suuntautuvat yhteiseksi hyväksi. Kun on kaikenlaisia ihmisiä, otetaan seurakunnassa kaikenlaiset asiat helpommin huomioon.

Kaikkein suurin kipupiste tässä asetelmassa on, että kristinusko ei ole vain eettisiä kysymyksiä. Se on yhtä vahvasti oppia. Jeesuksesta sanotaan Johanneksen evankeliumin alussa:

Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta. (Joh. 1:14)

Jumalan Sana tuli lihaksi Jeesuksessa, joka oli täynnä armoa ja totuutta. Käytännössä armo ja rakkaus näkyvät hyvien eettisten valintojen kautta. Kysymys totuudesta sen sijaan pukeutuu opin muotoon. Kirkollisessa keskustelussa ei päästä lähellekään eettistä erimielisyyttä, ellei lähtökohtaisesti tunnusteta, että nämä näkökulmat ovat erilaisia ja kuuluvat silti yhteen. Vaatii äärimmäistä herkkyyttä tunnustaa erilaiset lähestymistavat - ja että ne ovat ainakin osittain oikeassa omasta näkökulmastaan. Siksi keskustelun osapuolten on osattava herkästi tunnistaa omat kipupisteensä ja keskustelukumppaninsa kipupisteet. (Tässä Radio Deihin tekemässäni blogissa olen pöyhinyt sukupuolisten asioiden äärellä käytävää kipuilua: Kipuun suostuminen.)

Mainitsemasi kirkon isot kiistakysymykset ovat isoja juuri siksi, että ne sisältävät sekä opin että etiikan näkökulmat. Valitettavasti sekä eettisesti että opillisesti asiaa tarkastelevat taistelijat haluavat kiivaissa keskusteluissa mitätöidä toisen näkökulman. Toisaalta vilpittömästi sovintoa hakevat ihmisetkään eivät aina hahmota tämän vastakkainasettelun todellista ydintä. En tiedä, osaanko kysymyksenasettelun moninaisuutta avata riittävästi, mutta poimin tähän erilaisia näkökulmia satunnaisesti:

NÄKÖKULMIA SAMAA SUKUPUOLTA OLEVIEN VIHKIMISEN EETTISEEN ERIMIELISYYTEEN

Eettinen kysymys: "Eikö Raamatussa tärkeintä ole rakkaus?"
Eettisyyttä ja lähimmäisenrakkautta korostavat ihmiset muistuttavat mielellään rakkauden tärkeydestä. Jeesuskin sanoi hyvin selkeästi: "Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi. Tämä on käskyistä suurin ja tärkein. Toinen yhtä tärkeä on tämä: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Näiden kahden käskyn varassa ovat laki ja profeetat." (Matt. 22:37-40) Käskyssä ei ole mitään epäselvää - paitsi se, mitä rakkaus tarkoittaa. Muistan monia pop-biisejä, joissa rakkaus tarkoittaa rakastelemista ja seksiä. Olen nähnyt monia romanttisia komedioita, joissa rakkaus tarkoittaa intohimoista tunnetta. Melkein missä tahansa yhteydessä rakkaus joka tapauksessa liitetään kysymykseen parisuhteesta. On suurta Raamatun väärinkäyttöä ottaa esimerkiksi lause "Suurin niistä on rakkaus." (1. Kor. 13:13) ja antaa sille pop-musiikin määritelmä rakkaudesta. Jos vedotaan siihen, miten Raamatussa rakkaus on kaiken ytimessä, silloin myös rakkauden määritelmä on otettava Raamatusta. Niitä löytynee monia, mutta yksi voisi olla: "Siitä me tiedämme rakastavamme Jumalan lapsia, että rakastamme Jumalaa ja noudatamme hänen käskyjään. Sitähän Jumalan rakastaminen on, että pidämme hänen käskynsä, eivätkä ne ole raskaita noudattaa." (1. Joh. 5:2-3) Pelkästään tämän jakeen äärellä viivähtäminen osoittaa, että rakkaus ei voi olla opin vastakohta.

Opillinen kysymys: "Onko kirkko luopunut Raamatusta?"
Yksipuoliset lähestymistavat synnyttävät aina vastavoimia. Esim. mitä vähemmän seurakunnassa puhutaan karismaattisuudesta, sitä suuremmalla todennäköisyydellä syntyy seurakunnan toiminnasta riippumattomia yltiökarismaattisia ryhmittymiä täyttämään sen hengellisyyden tarpeen. Ja mitä vähemmän puhutaan lähimmäisenrakkaudesta, sitä todennäköisemmin syntyy lähimmäisenrakkauden ympärille käpertyviä opillisuutta vähätteleviä ryhmittymiä. Nykyinen "liberaaliteologiaksi" leimattu lähimmäisenrakkauden korostus on luonnollista seurausta siitä, että ihminen on menneinä vuosikymmeninä jäänyt opin jalkoihin. Valitettavasti opilliset ryhmittymät reagoivat tähän kehityskulkuun lisäämällä omaa opillisuuttaan, jotta tasapaino säilyy eikä kirkkolaiva lähde väärälle kurssille. Pahimmillaan lähimmäisenrakkauden näkökulma saa "Raamatusta luopumisen" leiman, vaikka ihan yhtä paljon Raamatun määrittelemään oppiin kuuluu myös Jeesuksen käsky: "Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat." (Matt. 7:12) Valitettavasti opillisesti korostuneen ihmisen mielessä tämä lause saa lisämääreen: "rakasta sen jälkeen, kun he ensin ovat ymmärtäneet oikean opin". Oppia ei kuitenkaan voi julistaa ilman, että sen kanssa kulkee käsi kädessä oikeasti lähimmäisenrakkaus ja aito lähimmäisen asemaan asettuminen.

Hengellinen kysymys: "Miksi te kiistelette? Ettekö anna Pyhän Hengen ohjata?"
Toisinaan törmään kiistakysymysten äärellä osapuoliin, jotka ajattelevat katselevansa vaikeita ratkaisuja taivaallisesta näkökulmasta. Ja onhan Pyhän Hengen johdatus Jeesuksen itsensä lupaama asia. Silti on äärimmäisen vaarallista ajatella, että vilpittömästi lähimmäisen rakkautta korostava ihminen ei olisi kulkenut Hengen johdatuksessa - tai että Raamattua opillisesta näkökulmasta lukeva ihminen olisi vain ihmisviisauden varassa. Kukaan ei Hengen johdatuksessakaan näe asian kaikkia puolia. Suurin osa Hengen johdatuksesta seurakuntaelämässä on sitä, että rukouksen hengessä, rakkaudessa ja inhimillisessä viisaudessa käytetään kaikkia niitä lahjoja, joita Jumala on seurakunnalleen antanut, jotta asioissa voitaisiin päästä oikeaan lopputulokseen.

Näennäisen opillinen ratkaisu: "Tämä ei ole pelastuskysymys!"
Yhä useammin törmään eettisten kysymysten äärellä kommenttiin: "Tässä voidaan toimia monella tapaa, kun ei tämä ole pelastuskysymys". Raamatussa on tosi monta pelastunutta murhamiestä, joten siinä valossa murhaamisen suhteenkin voi valita oman linjansa, kun se ei ole pelastuskysymys. Tuo lause kuulostaa minun korvaani ennen kaikkea arkuutena ottaa kantaa mielipiteitä jakaviin kysymyksiin tai kömpelönä yrityksenä peittää eettisesti painottunut tarkoitusperä näennäisen fiksuun opilliseen muotoiluun. Loppujen lopuksi tuon lauseen käyttäminen on itsensä pussiin puhumista: Jos Jumalan mielestä vain pelastuksella on väliä, niin miksi Raamatulla pitäisi perustella silloin mitään lähimmäisenrakkauttakaan. Eihän sekään ole pelastuskysymys.

Käytännön ratkaisu #1: vähittäinen siirtyminen uuteen
Käytännön ratkaisuksi on esitetty ajatusta, että toimittaisiin samalla tavalla kuin naispappeuskysymyksen hyväksymisen kohdalla vuonna 1986. Silloin uusi virkakäsitys hyväksyttiin ja päätökseen jätettiin ponsi, jonka mukaan vanhan virkakäsityksen mukaisesti elävät voivat edelleen säilyttää kotipaikkansa kirkossa. Virkanäkemyksen muuttaminen jakoi kirkon ikään kuin eettisesti painottuneeseen ja opillisesti painottuneeseen puolikkaaseen. Jälkikäteen voidaan nähdä, että se ei tuottanut lopullista ratkaisua. Kirkon virallinen linja on, että "kumpikaan näkemys ei ole harhaoppi". Käytännössä kuitenkin vanhan virkakäsityksen mukaisilta lähetysjärjestöiltä evätään avustuksia ja heidän toimintaansa ruoditaan yleensä vain virkakäsityksen näkökulmasta. Vähittäinen siirtymä on ratkaisu, jossa ei oikeasti tehdä ratkaisua. Käytännössä parisuhdekysymyksessä vähittäisen siirtymän -menetelmä tarkoittaisi yleisen mielipiteen mukaan liukumista ja opillisen näkökulman vähittäistä rajoittamista. Jos opillisuutta ei oteta riittävän vahvasti huomioon, ei lopputuloksena ole rauhallinen eettisen erimielisyyden rinnakkaiselo vaan jakautuminen tai vähemmistön vaino.

Käytännön ratkaisu #2: vihkioikeudesta luopuminen
Toiseksi käytännön ratkaisuksi on ehdotettu vihkioikeudesta luopumista. Tällöin on ajateltu, että kristillinen oppi miehen ja naisen avioliitosta voi edelleen pysyä ennallaan, kun papit tasapuolisesti voivat siunata kaikkia pariskuntia ilman, että tulee vaikeuksia määritellä sitä, ketä voi vihkiä. Valitettavasti opillisesti tarkasteltuna tämä ratkaisu kiertää varsinaisen ongelman. Kristillisen opin keskeinen kysymys ei ole se, millaiset parisuhteen mallit yhteiskunta tunnustaa vaan se, millaisia parisuhteita Jumala on sanonut siunaavansa. Opillinen pastori ei pysty toimimaan tilanteessa, jossa hän kokee, että "Jumala sanoo teille ei, mutta minä sanon kyllä". Etiikan, tasa-arvon ja tasapäisyyden näkökulmasta on tietyllä tapaa ihan sama, otetaanko heteropareilta jotain pois vai annetaanko samaa sukupuolta oleville pareille jotain lisää. Pääasia, että eri parisuhdemuodot nimitetään Jumalan silmissä samanarvoisiksi. Ja tämä ongelma tulee aina olemaan joko rakenteissa (eli ei vihitä/siunata tasapuolisesti kaikkia parisuhdemuotoja) tai piilossa (joko etiikan tai opin kautta tarkastelevat ihmiset kokevat, että kirkko toimii väärin tai pahimmillaan heidät pakotetaan toimimaan vastoin kristillistä oppia).

Käytännön ratkaisu #3: kahden teologian rinnakkaiselo
Iloitsen siitä, että kirkossa on paljon aitoon yhteyteen pyrkimistä. Nykyisellään törmään enenevässä määrin kirkollisiin päänavauksiin, joissa keskustellaan kahden erilaisen näkemyksen aidosta rinnakkainelosta. Konkreettisimpina ehdotuksina on puhuttu ns. henkilöseurakunnista, eli seurakuntalaisten mahdollisuudesta valita seurakuntansa asuinpaikasta riippumatta. Tällöin seurakunnat voisivat profiloitua jäsentensä mukaisesti erilaisiin avioliittonäkemyksiin. Tällainen malli mahdollistaisi parhaiten mainitsemasi tyylin:

Miten sinä näet asian? Voiko joskus olla kristillistä ojentaa erimielisyydestä huolimatta käsi ja sanoa: "Olemme silti veljiä ja sisaria Kristuksessa."

Tämä viimeisin malli mahdollistaisi tuon. Mutta se ei olisi silti varsinainen ratkaisu. Ennen muuta silloin jouduttaisiin elämään sen kysymyksen kanssa, että ei ole olemassa luterilaisen kirkon oppia. Kun puhutaan uskosta Jumalaan, ihminen tarvitsee vastauksia siihen, mitä Jumala jostain asiasta sanoo. Kirkon sisällä on tulkintaeroja monesta opillisesta asiasta, kuten esimerkiksi siitä, mitä tapahtuu maailman lopussa. Mutta niinkin konkreettisessa kysymyksessä kuin avioliitossa on kestämätöntä, jos toisessa seurakunnassa käsketään tehdä parannus ja toisessa annetaan Jumalan siunaus.

Ajautuminen ei ole ratkaisu
Mielestäni kirkko on valinnanpaikalla. Muutos johonkin suuntaan on väistämätön, koska yleinen mielipide yhteiskunnassa vaikuttaa demokraattisesti johdettavan kirkon linjauksiin. Vaihtoehdot ovat seuraavat:
  • Opillisuuden korostaminen ja perinteisen avioliittomallin selkeä paaluttaminen, mikä aiheuttaa runsaasti yksilöiden loukkaantumisia kirkkoa kohtaan.
  • Eettisen painotuksen korostaminen ja uudenlaisen avioliittokäsityksen sisällyttäminen kirkon viralliseen linjaan, mikä aiheuttaa kirkon opillisen jakaantumisen.
  • Odotteleminen, joka purkautuu ehkä asteittain kumpaankin edellä olevaan vaihtoehtoon ja antaa lisäksi kuvan kirkosta, joka ei tiedä, mitä uskon kohteena oleva Jumala tahtoo seuraajiltaan.

Pitkällä ja rönsyilevällä vastauksellani halusin maalata sinulle kuvan siitä, miten eettisyys ja opillisuus ovat kiinteä osa kristillisyyttä. Sekä opillisesti että eettisesti painottuneita kristittyjä kasvaa kylvämättä ja kyntämättä - olipa yhteiskunnan linja mikä tahansa - joten näiden välinen jännite tulee aina näkymään. Eivätkä isot eettiset kysymykset tule kirkon sisällä koskaan ratkeamaan itsestään. Ennen sitä ratkeaa kirkko. Eettisen erimielisyyden ensimmäinen askel on se, että on joku eettisesti ja opillisesti määritelty linja, josta voidaan olla eettisesti eri mieltä.
Kirjoittanut: VeliT
« : 13.09.2019 - klo:12:54 »


Miten sinä, foorumin Nettipappi, suhtaudut ajatukseen eettisestä erimielisyydestä seurakunnassa?

Itse olen tullut siihen tulokseen, että Raamattuun vedoten ja aidolla vakaumuksella on mahdollista olla sekä sitä mieltä, että samaa sukupuolta olevien, rakkaudessa kilvoittelevien kahden ihmisen välinen parisuhde on kategorisesti syntinen, ja että se ei ole kategorisesti syntinen.

Ja tästä asiasta on mahdollista olla erimieltä peräti niin, että kummankaan opin hedelmät eivät ole absoluuttisesti huonot -- tosin rakkaudessa kilvoittelevan parisuhteen tukemisen hyvät hedelmät ovat "terveen järjen tasolla" tietenkin ilmeisemmät ja kategorisen synniksijulistamisen hedelmien kanssa saa olla hyvin tarkkana. Ihmisen kun ei ole hyvä olla yksin ja parisuhteella on mm. terveyttä edistäviä vaikutuksia, toisin kuin yksinäisyydellä. Mutta siitä huolimatta: pidän mahdollisena opettaa kristillistä avioliittoa vain miehen ja naisen välisenä instituutiona niin, että tällä opetuksella on hyviä hedelmiä.

Mutta epäeettisellä erimielisyydellä sitä vasta huonot hedelmät onkin. Rakas kirkkomme uhkaa miltei hajota kahteen osaan sekä tämän homo- että naispappeuskysymyksen kanssa.

Tästä syystä minä koen kutsumukseni pyrkiä edistämään eettistä erimielisyyttä tässä asiassa -- molemminpuolista kunnioitusta. Sitä, että kumpaakaan kiistan osapuolta ei mustamaalattaisi eikä demonisoitaisi eikä heidän vakaumuksensa aitoutta kyseenalaistettaisi. Minä koen tämän asenteen kristilliseksi, sillä antoihan Paavalikin alkuseurakuntien olla joistain asioista erimielisiä kunhan tavoitteet olivat kristillisiä.

Miten sinä näet asian? Voiko joskus olla kristillistä ojentaa erimielisyydestä huolimatta käsi ja sanoa: "Olemme silti veljiä ja sisaria Kristuksessa."