Kirjoittaja Aihe: Kuin tieteiselokuvassa eläisi  (Luettu 26 kertaa)

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 926
    • Profiili
Kuin tieteiselokuvassa eläisi

Viimeiset viikot ovat olleet outoa aikaa. Todella outoa. Ihan kuin eläisin keskellä elokuvaa, joka kertoo koko maailman tuhoavasta superviruksesta. Vaikken keskimäärin ole mikään uutisten suurkuluttaja, niin viime päivinä on netissä tullut etsiydyttyä uutissivuille ja televisio on uutiskatsausten aikana auki vähän väliä.

Tätä vuotta aloittaessani ja Nettipapin palstaa uudistaessani pohdin, että tämä blogi olisi varmaan ihan kiva juttu - vaikka en minä varmaan mitään mielenkiintoisia aiheita sinne koskaan keksi. Vertailukohtana kun oli kaksi edellistä blogia, joista toisen olen pitänyt Tšadin savannilta ja toisen sotalaivalta Intian valtamereltä. Seurakuntapastorin ja nettipapin elämästä kirjoittaminen vaikutti ennakkokaavailuissa todella tylsältä.

Nyt toivon, että se tylsyyden visio olisi toteutunut. Kyllähän maailman historia tuntee pahempiakin tilanteita. Korona ei tule saavuttamaan mustan surman ja espanjantaudin mittakaavoja. Suomessa elää ihmisiä, jotka ovat nähneet sota-ajat ja sairastaneet itsekin parit varsin tuhoisat kulkutaudit. Heihin verrattuna minun maailmani ravistelu on vielä pientä. Mutta kun puhutaan kokemuksista, lopulta merkitystä on vain niillä omilla kokemuksilla. Toisten ihmisten elämänvaiheet eivät muutu omiksi, joten minun kaltaisen pumpulilla vuoratussa tynnyrissä eläneen miehen maailmaa voi järkyttää pienemmällä vaivalla.

Omalla kohdallani ei tosin ole tapahtunut vielä mitään poikkeuksellisen suurta. Työkalenteri on puhdistunut kaikenlaisista kasvotusten tapaamisista - pakollisia toimintoja lukuunottamatta. Nyt haaveilemaani nettipohjaiseen työhön on enemmän aikaa kuin vuoden alussa olisin ikinä voinut toivoa. Tässä suhteessa muutos on ollut ilahduttava.

Toisaalta ne seurakuntalaisten kanssa tapahtuvat kohtaamiset saavat ihan uuden sävyn. Kohtaamisissa on rajoitteita niin paljon kuin vain keksiä saattaa. Ylipäätään vältän tapaamisia mahdollisuuksien mukaan. Mieluummin soitan kuin käyn tapaamassa. Mieluummin seison kolmen metrin päässä kuin metrin päässä. Pesen käsiä joka välissä. Stressiin asti yritän kuulostella, miltä oma olo tuntuu. (Itselleen on niin helppo psyykata karheaa kurkkua ja tukkoista nenää - varsinkin siitepölyallergiaan taipuvaisena ihmisenä.)

Viime viikonloppuna toimitin kaksi hautaansiunaamista ja yhden kasteen. Toimituskeskutelujen jälkeen valtakunnalliset ohjeistukset iskivät päälle. Toimituksia muutettiin mahdollisimman hygieenisiksi. Osallistujien määrää rajoitettiin. Toimitiloja järjesteltiin mahdollisimman turvallisiksi. Toinen hautauksistakin toimitettiin ulkona. Siitä huolimatta koko ajan takaraivossa hakkasi ajatus siitä, että entäpä jos olen joltakulta saanut viruksen ja tietämättäni sitä levitän. Tässä työssä olisi niin helppo tulla surullisen kuuluisaksi antisankariksi. Media on jo kirjoitellut erityisesti ulkomaalaisista suhareista, jotka ovat kotimaissaan vähät välittäneet ohjeista ja tartuttaneet kymmeniä ja välillisesti satoja tai jopa tuhansia ihmisiä.

Näitä miettiessä tunsin itseni kaftaani päällä käveleväksi ruttopotilaaksi tai lipereillä varustetuksi itsemurhapommittajaksi, joka pitäisi kiiruusti raivata seurakuntalaisten keskeltä pois. Ei heitä ollut kuin muutamia, mutta silti. Olen aina pitänyt itseäni vähän liian vilkkaalla mielikuvituksella varustettuna ihmisenä. Tai sitten katson liikaa vääränlaisia elokuvia. Uimahallin syvässä päädyssä mielessäni soi Tappajahain tunnusmusiikki, jolloin kestävyysurheilu muuttuu pikamatkaksi.

Niin kauan kun en stressaa itseäni työkyvyttömäksi, ovat tuollaiset virusuhka-ajatukset itselleni lopulta vain hyvästä. Muistanpa pestä käsiäni. Ennen tätä korona-aikaa elin siinä suhteessa liiankin rennolla otteella. Muutenkin minulla on moneen muuhun verrattuna äärimmäisen etuoikeutettu tilanne. En pelkää oman terveyteni puolesta. Vaikka keski-ikäisenäkin voin teoriassa sairastua todella vakavasti, en oikeasti osaa edes pelätä sitä. Pelkään vain levittäväni tautia tietämättäni. Olen huolissani niistä ystävistäni ja tuttavistani, joille korona voisi olla oikeasti vaarallinen. En osaa olla huolissani myöskään työtilanteestani. Nettipohjainen työ on tänä aikana kullanarvoista, ja sitä saan tehdä sydämeni kyllyydestä. Olen kuitenkin murheissani niiden ihmisten puolesta, joille tämä rajoitusten aika on taloudellisesti tai mielenterveydellisesti katastrofaalista.

Ei siis mikään ihme, jos elämää suuremmat kysymykset nousevat monella nyt pintaan. Toivon, että seurakunnat, kristilliset järjestöt ja yksittäiset kristityt löytävät keinot kohdata ja olla lähellä silloinkin, kun fyysisesti on pidettävä etäisyyttä. Toivon, että myös nettipappina osaisin tuoda lohtua edes hitusen niille, jotka sitä tarvitsevat.

Olen kuullut lukemattomia kertomuksia Jumalan varjeluksesta kaikkein vaikeimpien aikojen keskellä. Osa niistä tarinoista päättyy toivotulla tavalla ja onnellisesti. Loput päättyvät ei-toivotulla tavalla mutta onnellisesti. Onnellista kun on se, että kaikissa vaiheissa kristityt ovat saaneet kokea olevansa Jumalan suojissa, miten tahansa elämäntilanteet konkreettisesti kulkevatkaan.

Varpusia saa kolikolla kaksi, mutta yksikään niistä ei putoa maahan, ellei teidän Isänne sitä salli. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. (Matt. 10:29-31)
« Viimeksi muokattu: 24.03.2020 - klo:08:56 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin