Kirjoittaja Aihe: Kulttuurikristillisyys ja miniminimittäjä  (Luettu 183 kertaa)

VeliT

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 7
    • Profiili
Koen olevani länsimainen kulttuurikristitty. Minulla ei ole tarvetta väittää, että jokainen sana Raamatussa olisi puhtaasti Jumalasta inspiroitunut ja absoluuttista, ajan ulkopuolelle sijoittuvaa totuutta, tosiasioiden litaniaa maailman luomisesta aina tuomiopäivään saakka. Sen sijaan katson, että Raamatussakin on vahvasti näkyvissä ihmisen kädenjälki. Se näkyy muun muassa siinä, kuinka säädellään, miten "omaa rahaa" olevaa orjaa saa piestä kepillä -- ja siinä, kuinka Paavali väittää, että mies on Jumalan kuva ja kunnia, mutta nainen vasta miehen kunnia.

Kaikesta kristinuskon likimääräisyydestä huolimatta minä koen kuuluvani kristilliseen kulttuuriin. Ihmiskuvani on sikäli kristillinen, että ihmisarvo on Jumalan antama eikä pelkkä pragmaattinen sopimuskysymys, ja toisaalta Kristuksen opetukset ovat punainen lanka siinä, miten meidän tulisi elää: rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi; tee lähimmäisellesi niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän.

Katson myös, että meillä ei ole asiaa Isän luokse jollemme seuraa Kristusta. Kristus on tie, totuus ja elämä. Olkoonkin, että uskon pelastumisessa olevan kolme vaihetta: armollinen Isä antaa anteeksi pikkusieluisuutemme niin kuin jo Isä Meidän -rukouksessa pyydämme; Jeesuksen oppeja seuraamalla voimme pyhittyä, tulla enemmän Hänen kaltaisikseen ja siten saada "enemmän mukaamme" ja rakentaa vahvempia majoja kalliolle; mutta se mitä Isä ei edellä mainittujen vaiheidenkaan jälkeen voi katsoa sormien läpi, Kristuksen syntiuhri pyyhkii pois. Syntiuhri pyyhkii pois jo perisynninkin ja luonnon langenneen tilan.

Onko tylsä ja laimea, mutta arvojensa mukaan elävä kulttuurikristitty riittävän suolainen? Tulisiko minun kokea uskon liekin roihu niin kuin silloin kun tulin uskoon? Tulisiko minun olla ryhmädynaaminen ja kuulua johonkin porukkaan?

(Editoitu jälkikäteen pois outoja ja ehkä turhaan provosoiviakin kielikuvia.)
« Viimeksi muokattu: 03.03.2020 - klo:16:08 kirjoittanut VeliT »

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 926
    • Profiili
Tervehdys VeliT

Minä en tunne sinua, mutta kirjoittamasi perusteella haluan sanoa selkeästi vaikutelmani, joka minulle tulee: Et ole tylsä ja laimea. Päinvastoin olet hyvin mielenkiintoisella ja syvällä tavalla kristillisiä asioita pohtiva ihminen. Osaat myös olla tarkkasilmäisen itsekriittinen. Harva ihminen pystyy samassa viestissä moittimaan itseään laimeaksi kulttuurikristityksi ja kertomaan, että Isän luo ei ole muuta tietä kuin Jeesus Kristus.

Minun mielestäni kulttuurikristillisyys on sitä, että kristinusko nähdään hyvänä tapakasvattajana, sukupolvia yhteen sitovana perinteen ylläpitäjänä ja tarvittaessa yhteiskunnallisena avustusjärjestönä. Kulttuurikristitty ei puhu Jeesuksesta ainoana pelastajana ja porttina ikuiseen elämään. Uskon silti ymmärtäväni erittäin hyvin, mitä tarkoitat. Ihminen kasvaa, ja uskonelämä muuttuu ihmisen myötä. Karkean yleistyksen kehityskaaressa voisi tehdä seuraavasti:

  • Lapsuuden usko - Jumala on hyvä, viisas, turvallinen ja auktoriteetti. Usko nähdään ohjeiden ja sääntöjen kautta. Motto: "Jumala käskee tämän ja kieltää tuon."
  • Murrosikäinen usko - Säännöt koetellaan ja vanhempien polvien uskonnolliset tavat kyseenalaistetaan. Motto: "Mitä ehdottomampaa sitä lähempänä totuutta."
  • Aikuinen usko - Elämän reaaliteetit ja ihmisyyden lainalaisuudet iskevät vasten kasvoja nuoruuden kuolemattomuuden jälkeen. Sääntöjen tie tuntuu umpikujalta. Motto: "Usko on ihmistä varten."
  • Vanha usko - Ajattelumalli palaa alkuun, mutta toisesta näkökulmasta. Hyvällä Jumalla taisi olla syynsä käskeä näin ja kieltää tuo. Motto: "Enää ei uskalla tehdä mottoja. Jokaisen on kuljettava omaa reittiään tänne."

Nelijako on oma versioni minua paljon viisaamman teologin - jonka nimeä en enää muista - ajattelusta, että kaikki elinvoimaiset uskonnot vaativat kyvyn tarjota kolme erilaista vaihetta: lapsenomaisen normatiivisuuden, murrosikäisen sääntöjen koettelemisen ja mystiikan, jossa Jumalasta ei tarvise sanoa mitään varmaa, vaan häneen voidaan vain luottaa. Minä lisäsin vielä aikuisen uskon, jossa on paljon samaa, mitä sinä kuvasit "kulttuurikristillisyydestäsi".

Tähän kristityn kasvuprosessiin kuuluu hengellisen elämän muuttuminen. Usko on "henkilökohtainen suhde Jeesukseen". Jos elät aidossa suhteessa toiseen ihmiseen, sinun oma muuttumisesi ihmisenä muuttaa väkisinkin myös sitä ihmissuhdetta. Samalla tavalla ihmisenä kasvu ja muuttuminen näkyy uskonnollisten korostusten muuttumisena. En tarkoita tässä sellaisia täyskäännöksiä, joiden myötä käännetään selkä itse Kristukselle. Tarkoitan muutoksia, jotka voivat tuntua aika suuriltakin, mutta jotka tapahtuvat silti "sallituissa rajoissa".
Hengellinen elämä on itse asiassa niin laaja ja rikas käsite, että tarvitaan huomattavan erilaisia kristittyjä, jotta seurakunnassa koko uskon laajuus olisi läsnä. Aina äärinurkissa olevat kristityt eivät pysty edes sietämään toisiaan, vaikka ovat samaa seurakuntaruumista. Jos koko ruumis olisi pelkkää silmää, olisiko silloin kuuloa? Tai jos se olisi pelkkää korvaa, olisiko silloin hajuaistia? ... Ei silmä voi sanoa kädelle: "Minä en tarvitse sinua", eikä liioin pää jaloille: "Minä en tarvitse teitä." (1. Kor. 12:17, 21)

Minulla ei ole tarvetta väittää, että jokainen sana Raamatussa olisi puhtaasti Jumalasta inspiroitunut ... ... Kristuksen opetukset ovat punainen lanka siinä, miten meidän tulisi elää...
Katson myös, että meillä ei ole asiaa Isän luokse jollemme seuraa Kristusta ... ... Onko tylsä ja laimea, mutta arvojensa mukaan elävä kulttuurikristitty riittävän suolainen? Tulisiko minun kokea uskon liekin roihu niin kuin silloin kun tulin uskoon? Tulisiko minun olla ryhmädynaaminen ja kuulua johonkin porukkaan?

Minä poimin sinun johdantotekstistäsi ja itse kysymyksestä ainakin seuraavia muuttujia, joissa kristityt voivat painottua eri tavoilla

Inhimillinen ja jumalallinen Raamattu
Jeesuksen sanojen mukaan kirjoituksista ei katoa pieninkään piirto. Se on Jumalan Sanaa. Samalla se on kuitenkin ihmisten kirjoittamaa tekstiä, josta näkyy kunkin kirjoittajan kieliopillinen taito ja moni kirjoitusajankohtaan liittyvä kulttuurillinen tekijä. Aidosti Raamattua lukeava kristitty näkee jossain elämänvaiheessa Pyhän Sanan enemmän ihmisten kirjoittamana teoksena Jumalasta ja toisinaan pikemminkin Jumalan kirjoittamana teoksena ihmisistä.

Oppi ja lähimmäisenrakkaus
Nämä kaksi muuttujaa lyövät joskus toisiaan korville erityisen vahvasti. Jeesus oli kuitenkin "täynnä armoa ja totuutta". Hänessä molemmat puolet olivat täydellisesti läsnä. Kristityllä nämä puolet sen sijaan korostuvat hyvin vaihtelevasti ja aikakausittain. Joskus opilliset linjaukset tuntuvat tärkeämmiltä, joskus lähimmäisenrakkaus.

Roihu ja seesteisyys
Raamatussa on uskonsankareita, jotka taistelivat uskon puolesta näkyvästi, rohkeasti ja suurilla ihmeteoilla. Siellä on myös uskonsankareita, joiden ase oli hiljainen luottamus. Yksi ihminen ei voi olla kerralla kumpaakin, mutta voi eri aikoihin löytää itsestään kumpia tahansa piirteitä.

Henkilökohtainen usko ja yhteisön usko
Yksinäinen puu ei pala kauaa - eikä kukaan pelastu toisen uskolla. Hengellisessä elämässä on vaiheita, jolloin oma usko lähes siirtää vuoria. Ja on hetkiä, jolloin usko sammuisi, jos yhteisö ei kannattelisi. Riippumatta siitä, miltä yksittäisestä kristitystä tällä hetkellä tuntuu, seurakunta tarvitsee kumpiakin näkökulmia.

En osaa lukea rivien välistä sitä, esititkö kysymyksesi älyllisestä mielenkiinnosta vai kovasta hengellisestä kipuilusta käsin. Toivon, että tämä aika järkeilevä vastaukseni voisi tarjota sinulle myös huojennusta, jos olet aiheen äärellä ahdistunut. Kirjoitat uskon perusteista ja Kristuksen sovitustyöstä ja seuraamisesta niin kuin ytimessä oleva kristitty kirjoittaa. Mutta tunnut myös pohtivan kovasti sitä, onko kristittynä lupa kasvaa - ja mihin suuntaan kasvun kuuluu tapahtua.

Minä ajattelen, että tie taivaaseen on kaita. Se on Kristuksen sovitustyöhön rajattu. Mutta sitä tietä pitkin kulkee seurakuntaruumis, jossa on valtava määrä jäseniä, joilla on oma yksilöllinen tehtävänsä. Seurakunnan rikkaus ja moninaisuus on seurausta kunkin kristityn erilaisuudesta, joka on alkanut jo syntymässä, kun Jumala on ihmisen tähän elämään luonut. Rikkaus laajenee yksilöllisessä kasvussa, jonka suuntaa ei voi tarkasti määrätä. Uskon, että usein kasvun suunnat menevät ristiin. Se kristitty, joka on aina ollut hyvin käytännöllinen ja lähimmäisenrakkautta korostava, kasvaa helpommin opilliseen suuntaan, koska se puoli on ollut vajaampi. Opillinen kristitty kasvaa helpommin käytännölliseen suuntaan. Liekehtivä kristitty seestyy. Seesteinen alkaa ehkä vähitellen kipunoida. Ryhmässä aina ollut saattaa tarvita yksinäisiä autiomaakausia. Sooloiluun taipuva löytää yhteyden merkityksen.

Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. (1. Kor. 3:7)
Marko Sagulin