Kirjoittaja Aihe: Armo eri kirkkokuntien tulkintana -eksymisen vaara?  (Luettu 913 kertaa)

Tiedonjanoinen

  • Vieras
Olen tehnyt havainnon siitä, että eri kirkkokunnissa on valtavan erilaisia näkemyksiä armosta ja armon vastaanottamisesta. Luterilaisessa tulkinnassa pelastus on yksin Jumalan teko, joissakin taas armo on kyllä ilmaista, mutta armon vastaanottaminen vaatii tekoja. Voiko kirkkokunta johtaa ihmisen niin harhaan, että ihminen eksyy liian kauaksi totuudesta? Eikö ole vakava asia, jos pelastuksen ymmärtää väärin, oli se sitten liian löyhä tai liian tiukka käsitys? Toisessa tapauksessa vaadittavat armon "vastaanottamisteot" jäisivät tekemättä, toisessa taas Jeesukseen luottaminen jäisi vajavaiseksi.

Pari vuotta sitten olin vahvassa herätyksen tilassa: luin Raamattua ja etsin opetustekstejä netistä. Untuvikkona en tiennyt, että armosta ja pelastuksesta on toisistaan dramaattisestikin poikkeavia tulkintoja. Tämä johti hämmennyksen ja levottomuuden tilaan. En ymmärtänyt, miksi toisaalla puhutaan toista ja toisaalla taas toista. En tiennyt mihin luottaa, sillä jokaisen kirkkokunnan luottamus omaan taamatuntulkintaan vaikutti perustellulta.

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 926
    • Profiili
Hei Tiedonjanoinen,

Nimimerkkisi kuulostaa osuvan hyvin kohdalleen. Olet kaikesta päätellen lukenut paljon hengellisiä tekstejä, ja olet halunnut ottaa selvää asioista. Tutkimusmatkallasi olet tehnyt oikeita havaintoja siitä, että kristilliset kirkot eroavat toisistaan ja sanoittavat asioita eri tavoilla. Erityisen terävästi olet oivaltanut sen, että kaidalta tieltä voi poiketa kahteen suuntaan.

Itseänikin kirkkokuntien erot kiinnostavat ja kiehtovat, mutta en silti koe, että niiden pelastusopissa olisi dramaattisia eroja. Mielestäni kaikki kristilliset kirkkokunnat opettavat pelastusta Jeesuksen Kristuksen sovitustyön kautta. Siksi niitä kutsutaankin kristillisiksi kirkoiksi. Sanoma Jeesuksesta maailman ja jokaisen yksittäisen uskovan pelastajana on mielestäni kaikilla vakiintuneilla kirkkokunnilla varsin kirkas, ja jokaisen niiden opista löytävät Jeesuksen sanojen mukaiset elementit:

Hän sanoi heille: "Menkää kaikkialle maailmaan ja julistakaa evankeliumi kaikille luoduille. Joka sen uskoo ja saa kasteen, on pelastuva. Joka ei usko, se tuomitaan kadotukseen." (Mark. 16:15-16)

Sanat ovat itsessään hyvin ymmärrettävät, mutta kirkkokuntien väliset erot alkavat välittömästi, kun niitä ryhdytään soveltamaan. Armo on mielestäni sama, mutta jo armon vastaanottamisen tavoista puhutaan eri sävyissä. Tuon kohdan äärellä keskustellaan kiivaasti muun muassa siitä, pitääkö ihminen kastaa lapsena vai aikuisena. Mutta siltikin ... vaikka näin tärkeässä asiassa on päinvastaisia toimintatapoja, ajattelen, että oikea Kristus on läsnä kaikissa kristillisissä kirkkokunnissa.

Opiskelujeni päätteeksi tein oman pro gradu-tutkielmani luterilaisen ja katolisen kirkon välillä solmitun ekumeenisen asiakirjan hyväksymiskeskustelusta Suomen kirkossa. "Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista" kuohutti tunteita kirkolliskokouksen edustajien joukossa, kun he keskustelivat siitä, onko ymmärrys pelastuksen perustasta näiden kahden kirkon välillä riittävän suuri. Hyväksymistä kannattanut äärilaita oli sitä mieltä, että kirkkokuntien välisiä näkemyseroja ei ollut juuri ollenkaan. Vastustava äärilaita puolestaan koki, että asiakirja vaarantaa puhtaan opin, kun se salakavalasti ujuttaa teoilla pelastumisen luterilaiseen uskoon.

Päällimmäiseksi ajatukseksi gradu-prosessista jäi, että vastakkaisten näkemysten kannattajien tärkein tavoite oli esittää toinen osapuoli mahdollisimman huonossa valossa. Uskonpuhdistuksen aikaan anekauppias Johannes Tetzel käytti kuuluisaa lausetta: "Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa". Sitä ei voi yleistää edes silloiseen katoliseen pelastusoppiin saati katolisen kirkon nykyiseen ajatteluun. Katolista armokäsitystä ei saa sanoa teoilla pelastumiseksi niin kuin ei saa luterilaista oppia sanoa hengelliseksi laiskuudeksikaan. Mutta jos ne laitetaan vierekkäin ja aletaan suurennuslasin kanssa vertailla, tällainenkin luonnehdinta voidaan saada ilmoille.

Kristinuskon ja opin äärellä käydyissa kiistoissa ehkä kaikkein suurin "syy" on Jumala itse. Tällä tarkoitan sitä, että Jumala on niin valtavan suuri, että kun hän kertoo itsestään eri puolia, pienet ihmiset eivät osaa hahmottaa kaikkea yhtä vahvasti. Erilaiset ihmiset pitävät tiettyjä korostuksia itselleen tärkeimpinä ja erilaiset ihmistyypit kokevat uskosta eri puolet vahvimmin. Harrastan hyvin mielelläni kolmijakoa, jossa luokittelen kristillistä oppia, hengellistä elämää ja kristittyjä kolmeen kategoriaan:

  • Isä - luotu elämä, käytännöllinen kristillisyys, lähimmäisenrakkaus
  • Poika - pelastuskysymykset, opillinen kristillisyys, julistus
  • Henki - hengellinen todellisuus, karismaattinen kristillisyys, rukouselämä

Eri kirkkokunnilla, yksittäisillä seurakunnilla ja aivan jokaisella kristityllä nämä puolet ovat läsnä vaihtelevissa määrin. Se näkyy myös armon ja pelastuksen korostamisessa. Raamattu tuo pelastuksen ja armon esille kaikista näistä näkökulmista, mutta ne puhuttelevat eri ihmisiä eri tavalla.

  • Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa häntä? ... Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaak. 2:14, 17)
  • Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. (Ef. 2:8 )
  • Te ette kuitenkaan elä oman luontonne vaan Hengen alaisina, jos kerran Jumalan Henki asuu teissä. Mutta se, jolla ei ole Kristuksen Henkeä, ei ole hänen omansa. Jos Kristus on teissä, teidän ruumiinne tosin on kuollut synnin vuoksi, mutta Henki luo elämää, koska teidät on tehty vanhurskaiksi. (Room. 8:9-10)

Erilaisille korostuksille löytyy siis selkänojaa Raamatusta. Ja kaikkia korostuksia pystytään kritisoimaan. Otan esimerkin kärjistämällä vastakkainasettelua katolilaisen, luterilaisen ja vapaiden suuntien opetuksen kesken:

1. Katolilainen teologia kantaa huolta siitä, että luterilainen kirkko tekee uskosta pelkkää pään tietoa - irrallisen saarekkeen, joka ei ole koko elämä. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt ja osaan oikein tiivistää, katolilaiseen oppiin kuuluu ajatus, että pelastus tapahtuu vain Jumalan armosta, mutta samalla Jumalan armo saa aikaan sen, että uskoa myös eletään todeksi, mikä on osa pelastavaa uskoa.

2. Luterilaiset puolestaan pelkäävät, että katolilainen oppi tarkoittaa sitä, että ihminen tekee Jumalan kanssa yhteistyötä ansaitakseen pelastuksen. Pelastusoppi täytyy sen vuoksi määritellä hyvin erilliseksi asiaksi ja hyvin kirkkaasti ainoastaan Jumalan teoksi, jottei omatunto joudu ongelmiin. Kristillinen kasvu eli pyhitys ja hyvät teot eli lähimmäisen rakkaus kuuluvat uskoon, mutta niistä ei saa puhua samassa yhteydessä pelastuksen kanssa, ettei tule väärinkäsityksiä.

3. Vapaiden suuntien opetuksessa armo näyttäytyy Pyhän Hengen voimana, joka muuttaa ihmistä ja saa hänet elämään uutta elämää. Luterilainen ja katolinen hengellisyys näyttäytyvät kaavamaisina ja lähes hengettöminä instituutioina, joissa Pyhän Hengen toiminta rajautuu Sanaan ja sakramentteihin. Selkeä uskonratkaisu johdattaa ihmisen Jumalan armon varaan ja Pyhä Henki alkaa johtaa ihmistä. Kristityn on kilvoiteltava, mutta sen voi tehdä vain Hengen voimasta.

Mielestäni nämä kaikki puolet kuuluvat aitoon kristilliseen uskoon ja elämään. Ymmärryksen kannalta on tärkeää tehdä lokerointeja ja erotteluja. On tärkeää ymmärtää, että uskoon a) kuuluu velvollisuus tehdä hyvää ja samaan aikaan b) ihminen ei voi tehdä mitään pelastaakseen itsensä. On tärkeää ymmärtää, että a) Jumalan armo saa ihmisen kasvamaan ja samaan aikaan b) ihmisen täytyy itse valita oikea tie.

Vaikka teoriassa erottelu on tarkkaa ja jopa helppoa, käytäntö on ihan eri juttu. Ei kukaan pysty tarkasti erottelemaan, mitä hyvät teot on tehty omasta valinnasta ja mitkä Jumalan vaikutuksesta. Eikä kukaan pysty sanomaan tarkasti, mikä osa kristillisen kilvoituksen ahdistuksesta on "lain alla olemista" ja mikä hengellistä laiskuutta. Käytännössä uskonelämän eri puolet eletään yhtä aikaa todeksi.

Vaikeudeksi jää siis se, miten niitä asioita sanoitetaan ja miten kuulijat ne ymmärtävät. Erityisen vaikeuden aiheuttaa se, että erilaiset ihmiset kuulevat saman julistuksen eri tavoin. Yksi ihminen kokee kaipaavansa kehotusta ja potkimista eteenpäin, mutta kun sillä tavoin opetetaan, joku toinen ahdistuu omassatunnossaan. Tämä kaipaisi ansaitsemattoman armon julistusta, mutta kun sitä julistetaan, joku kolmas kuulija toteaa, että hänellä on siis lupa olla hengellisesti laiska. Eri kuulijat eivät koe armoa aina samalla tavalla.

Minun mielestäni luterilainen kirkko osaa valtavan hyvin sanoittaa ansaitsemattoman armon ja syntisen vanhurskauden. Ja vastaavasti luterilaisuuden kompastuskivi on heikko kristilliseen kilvoitteluun kannustaminen. Meillä ei ahdisteta ihmisten omatuntoja, mutta eksytystä on sekin, jos ravistelun puutteessa joku nukahtaa uskossaan. Samalla tavalla minun mielestäni jokaisen kristillisen kirkon opissa on jotain erittäin kirkasta ja hienoa - ja jostain toisesta näkökulmasta sitä voidaan aiheellisesti kritisoida.
Marko Sagulin

VeliT

  • Tulokas
  • *
  • Viestejä: 7
    • Profiili
Luin vastauksen ja käytetystä kolmijaottelusta tuli mieleeni "oma" pelastuksen kolmijaotteluni, jonka jokaiseen kohtaan tosin löytyy pohja Raamatusta.

Uskon pelastumisessa olevan kolme vaihetta:

1. Armollinen Isä antaa anteeksi pikkusieluisuutemme niin kuin jo Isä Meidän -rukouksessa pyydämme
2. Jeesuksen oppeja seuraamalla voimme pyhittyä, tulla enemmän Hänen kaltaisikseen ja siten saada "enemmän mukaamme" ja rakentaa vahvempia majoja kalliolle (Paavalin ja Jeesuksen sanat)
3. Se mitä Isä ei edellä mainittujen vaiheidenkaan jälkeen voi katsoa sormien läpi, Kristuksen syntiuhri pyyhkii pois (Paavalin ristinteologia)

Olenko hakoteillä? Luterilaiset monesti korostavat, että Isä ei voisi katsoa mitään syntiä sormien läpi tai antaa mitään anteeksi ilman syntiuhria. Eikö armollinen isä kuitenkin esiinny jo Vanhassa Testamentissakin -- ennen syntiuhria?

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 926
    • Profiili
Tervehdys VeliT,

Pahoittelen, että nämä vastaukseni sinulle tuppaavat venymään aika laajoiksi. Syytän kuitenkin sinua siitä. ;D Yritin vastata tähän nopeasti parilla rivillä, mutta kaikesta huolimatta olet taas sen verran keskeisten asioiden äärellä, että halusin kuopaista vähän syvemmältä.

Ajatus pelastuksen eri vaiheista on ajattelevalle ihmiselle erittäin hyvä tapa saada itseä suurempia asioita järjestykseen. Näin on historian saatossa tapahtunut varmasti kaikkina aikoina yksittäisten ihmisten kohdalla. Kirkkohistoriasta parin kirkkokunnan kohdallakin on tällaista "pelastusjärjestystä" hahmoteltu.

Pelastusarmeijan iskulause kuului "soup, suap and salvation". Yleisesti käytetyssä käännöksessä "soppaa, saippuaa ja sielunhoitoa" tuo viimeisin sana hukkaa vähän kärkeään, kun 'pelastus' kääntyy alkusoinnun säilyttämisen vuoksi 'sieluhoidoksi'. Joka tapauksessa idea pelastusarmeijan toiminnassa on, että Maslow'n tarvehierarkian hengessä pyritään ensin täyttämään akuuteimmat tarpeet, jotta ihminen on valmis ottamaan vastaan jotain syvempää. Samoin Metodistikirkko on saanut nimensä, kun ulkopuolella olevat käyttivät pilkkanimeä kurinalaista elämää ja tiettynlaista pyhitystä korostavista ihmisistä. Luterilaiseen ajatteluun kuuluu hyvin vahvasti Jumalan lain synnyttämä synnintunto, joka saa vapautuksensa Kristuksen evankeliumin uskomisesta.

Erilaiset jaottelut auttavat ihmisiä pukemaan sanoiksi sen, mitä pelastuksessa tapahtuu. Ja silti pelastusta ei todellisuudessa voida pilkkoa palasiksi. Vielä vähemmän voidaan sanoa, että tie Kristuksen tuntemiseen olisi kaikilla läheskään sama. Ristin ryövärin, Saulus Tarsolaisen, Corneliuksen ja etiopialaisen hoviherran tarinat ovat kaikki tuttuja ja paljon saarnattuja. Vaiheet ovat kaikissa omanlaisensa. Siksi en ota kantaa esittämäsi kolmen vaiheen järjestykseen, koska ajattelen, että vaiheet eri ihmisten kohdalla ovat erilaiset. Mietin muutamalla ajatuksella niiden vaiheiden sisältöjä.

1. Armollinen Isä antaa anteeksi pikkusieluisuutemme niin kuin jo Isä Meidän -rukouksessa pyydämme

Uskon juuri niin, että anteeksiantoon kuuluvat nekin synnit, joita itse ei edes itsessään tunnista ainakaan uskonelämän alkuaikoina. Herätykseen tullessaan ihminen varsin usein ymmärtää itsessään karkeita virheitä ja syntejä. Siitä alkaa kasvu Kristuksessa. Mitä pidemmälle se jatkuu, sitä enemmän oppii itsestään ja Jumalasta. Lopputulos ei oikeastaan koskaan voi olla se, että kristitty tajuaa: "Olen oppinut jo tosi paljon. Tämähän alkaa sujua. Olen jo varsin hyvä Jumalan silmissä." Kasvun suunta on päinvastainen. Siitä Johannes Kastaja ja Paavali todistavat:

Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi. (Joh. 3:30)

Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta. ... Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? (Room. 7:21-24)


Minun ajattelussani Jumalan pelastava työ ei siis ala ensisijaisesti pikkusieluisuuden anteeksiantamisesta. Minä näet ymmärrän pikkusieluisuuden asiaksi, josta vasta vähän vanhempi kristitty saa kiinni. Tuoreen kristityn on helppo luottaa anteeksiantoon, kun siinä on osittain mukana omaa päätöstä tehdä parannusta elämässään. Pikkuhiljaa oppii näkemään, ettei oma raadollisuus poistukaan uudistuneen elämän myötä. Se saa vain uusia ja siivompia muotoja. Tämä olisi usein liian tiukka paikka tajuttavaksi heti uskoontulon myötä. Siksi kristityn kasvu onkin lisääntyvää synnin- ja armontuntoa. Oman läpikotaisen kelvottomuutensa näkemiseen on valmis vasta, kun on oppinut tuntemaan Jumalan, joka ei armahda vain jalosti parannusta tekevää ihmistä vaan sellaisenkin, joka rimpuilee aseettomana oman kelvottomuutensa kanssa lopun ikäänsä.

Lainaus
2. Jeesuksen oppeja seuraamalla voimme pyhittyä, tulla enemmän Hänen kaltaisikseen ja siten saada "enemmän mukaamme" ja rakentaa vahvempia majoja kalliolle (Paavalin ja Jeesuksen sanat)

Keskustelu pyhityksestä jakaa mieliä. Ehkä siksi, että Raamatussa puhutaan hyvän tekemisestä ja kasvamisesta niin monella tapaa, että eri kohtia on mahdollista käyttää tukemaan hyvinkin erilaisia näkemyksiä. Luterilaiset ovat perinteisesti halunneet vetää tosi tarkan rajan pyhityksen ja pelastuksen välille, ettei kukaan vain omassatunnossaan ahdistu ja koe, että hyvät teot ovat edellytys pelastumiselle. Katolilaisuudessa puolestaan nähdään koko kristillinen elämä niin tiiviisti yhtenä pakettina, ettei pyhitystä ja pelastusta pelätä julistaa samanaikaisestikaan.

Käytetäänpä mitä tahansa sanamuotoja, niin yhteisesti tunnustettua on se, että pyhitys on sekä kilvoittelua että Pyhän Hengen aikaansaamaa kasvua. Ei voi kilvoitella, jos Pyhä Henki ei anna siihen voimaa. Ja Pyhä Henki harvemmin kasvattaa ihmistä sormia napsauttamalla. Kasvu tapahtuu elämän keskellä tehtävien päätösten myötä kilvoitellessa. Silti kyse ei ole pelastuksesta tai Jumalan "auttamisessa" pelastusteon toteutumiseksi.

Pyhityksestä on apua tätä elämää varten monella tapaa. Lähimmäisenrakkaudessa ja hyvissä töissä edistynyt kristitty levittää ympärilleen hyvää, ja siitä koituu hyvää myös itselle. Sanan valossa on todettava sekin, että Jeesus on luvannut joidenkin tässä elämässä tapahtuneiden asioiden vaikuttavan palkkana taivaassa.

Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää ja lainatkaa, vaikka ette uskoisikaan saavanne takaisin. Silloin teidän palkkanne on suuri ja te olette Korkeimman lapsia, sillä hän on hyvä kiittämättömille ja pahoille. (Luuk. 6:35)

Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. (1. Kor. 3:11-15)



Lainaus
3. Se mitä Isä ei edellä mainittujen vaiheidenkaan jälkeen voi katsoa sormien läpi, Kristuksen syntiuhri pyyhkii pois (Paavalin ristinteologia)

Tästä kolmannesta kohdasta olen yhden sanamuodon osalta selvästi eri mieltä. Jumala ei anteeksiannon suhteen ole "aukkojen Jumala", joka antaa anteeksi sen, mitä ihminen ei ole itse pystynyt korjaamaan. Päinvastoin jopa anteeksiannettu asia voi vaatia korjaustoimenpiteitä. Esimerkiksi jos minä särjen frisbeegolf-harjoituksissani naapurin ikkunan, niin naapuri voi antaa asian anteeksi, eikä kanna pätkääkään kaunaa, vaan päinvastoin kannustaa jatkamaan harjoittelua. Ja silti hän voi ilman mitään ristiriitaa odottaa, että maksan tai omalla työlläni korjaan rikkoutuneen ikkunan. Anteeksianto ei korjannut ikkunaa, mutta se korjasi meidän välimme. Oikeat teot korjasivat ikkunan.

Raamatun sivuilla muun muassa Daavid sai kaksi todella suurta syntiään anteeksi Jumalalta, mutta joutui silti kantamaan niiden seurauksia. Anteeksianto on siis kristityllekin ehdoton ja rajaton Kristuksen vuoksi, vaikka synnin seurauksia joutuisi omassa elämässään senkin jälkeen paikkailemaan.


Lainaus
Olenko hakoteillä? Luterilaiset monesti korostavat, että Isä ei voisi katsoa mitään syntiä sormien läpi tai antaa mitään anteeksi ilman syntiuhria. Eikö armollinen isä kuitenkin esiinny jo Vanhassa Testamentissakin -- ennen syntiuhria?

Jumala on ollut armollinen aina. Eikä Jumala ole koskaan voinut katsoa syntiä läpi sormien. Armon "kaava" on siis ollut aina sama niin Vanhassa kuin Uudessa testamentissakin. Se esitellään ensimmäisen kerran jo paratiisissa, sitä vahvistetaan muualla Vanhassa testamentissa, ja sinettinsä se saa Uudessa testamentissa.

Siitä puusta, joka antaa tiedon hyvästä ja pahasta, älä syö, sillä sinä päivänä, jona siitä syöt, olet kuoleman oma. (1. Moos. 2:17)

Synnin palkka on kuolema. (Room. 6:23)


Halki Raamatun kulkee yksi erittäin vahva teema: Jumalaa voi lähestyä vain Jumalan määrittelemällä tavalla. Anteeksiannon kaava kulkee ensilehdiltä alkaen seuraavasti:
  • Synti ansaitsee aina kuolemanrangaistuksen.
  • Synti voidaan sovittaa, kun uhriveri vuotaa ja tuottaa kuoleman.
  • Synnin palkan voi ihmisen puolesta maksaa joku muu.

Vanhan testamentin uhrit olivat esikuvaa siitä, mikä toteutui lopullisesti Jeesuksessa:

Veressä on elävän olennon elämänvoima. Minä itse olen määrännyt, että veri on tuotava alttarille teidän puolestanne tapahtuvaa sovitusta varten, sillä veressä oleva elämänvoima tuottaa sovituksen. (3. Moos. 17:11)

Lain mukaan melkein kaikki puhdistetaan verellä, eikä anteeksianto ole mahdollinen, ellei vuodateta uhriverta. (Hepr. 9:22)

Kristuksen veressä meillä on lunastus, rikkomustemme anteeksianto. (Ef. 1:7)

Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme. (Room. 6:23)


Jumalan armollisuus ilman syntiuhria olisi välinpitämättömyyttä syntiä kohtaan.
Jumalan pyhyys ilman anteeksi saamisen mahdollisuutta olisi välinpitämättömyyttä ihmistä kohtaan.
Armo ja pyhyys voivat olla voimassa yhtä aikaa vain silloin, kun syntinen ihminen armahdetaan ja synti sovitetaan.
Marko Sagulin