Nettipappi.net

Uskonvarmuus ja Jumalalle kelpaaminen

Vieras · 7 · 5422

Väsynyt etsimään

  • Vieras
Olen etsinyt Jumalaa yli 20 vuotta, mutta uskoa en ole löytänyt. Nuoruudessani luulin tulleeni uskoon, mutta myöhemmin ymmärsin, etten uskonut oikeasti, vaan ainoastaan tahdoin uskoa ja tuotin uskoni itse ja sosiaalisen yhteisön todellisuudesta. Sen jälkeen olen suhtautunut epäluuloisesti häilyviin tunteisiin. Kaipaan ehdotonta varmuutta, käsinkosketeltavuutta, todistettavuutta. Muuten en uskalla luottaa.

Minulla on mielenterveysongelmia. Terapeuttini on ohjeistanut minua rakentamaan elämääni konkreettisen ja ennustettavan varaan. Olen huomannut itsekin, että tämä on paras tapa. Kun en toivo enkä sitoudu epävarmaan, elämä sujuu paremmin. Tämä kuitenkin osaltaan ehkäissee uskoon tulemista, koska uskovien puheista olen ymmärtänyt, että ei muidenkaan usko varmaa ole, vaan usein ainoastaan toiveikasta kurottelua. Minulla tuollaiseen kurotteluun ei kuitenkaan ole varaa, koska se saattaa johtaa itsemurhaan. Pettymyksiä ja turhia toiveita en tällä hetkellä kestä. Itsetuhoisuuteni on vahvaa.

Mitä voisin tässä tilanteessa tehdä tullakseni uskoon? Raamattu ei minulle avaudu, tuntuu vieraalta ja jo tekstuaalisesti käsittämättömältä, vaikka pidän uskonnollisesta tematiikaasta, esimerkiksi venäläisten klassikoiden (mm. Dostojevski, Tolstoi) lukemisesta. Hengelliset tunteeni taas ovat kuolleet lähes täydellisesti. Järkeeni en luota niin kuin en kenenkään muunkaan järkeen, ja mitä enemmän Jumalan olemassa oloa järkeilen, sitä varmemmaksi tulen, että se on huuhaata. Miten muutenkaan selittyisi kristillisyyden loputon hajaannus ja kristittyjen täysin päinvastaiset käsitykset samoista asioista? Miten muuten selittyisi uskon tilastollinen esiintyminen? Ihminen uskoo niin kuin ympäristö.

Luuletko että auttaisi, jos ryhtyisin julkiateistiksi, koska uskoon pyrkiminen jollain tavoin kasvattaa sisälläni vihaa kristillisyyttä kohtaan? Pyrkimiseen liittyy niin paljon pettymystä, kristittyjen antamia tyhjiä lupauksia ja vahva valheellisuuden tuntu, joka liittyy kristittyjen selitysmalleihin. Auttaisiko tietoinen irtiotto nyt myöhemmin lähentymään uskon kysymyksiä?

Synnintuntoa minulla ei ole, enkä osaa pitää muitakaan ihmisiä pahoina. Ihmiskuvani on varsin valoisa, näen ihmiset kauniisti, mikä osin selittyy sillä, että minutkin on usein nähty kauniisti. Kristittyihin suhtaudun kuitenkin epäillen. En pysty luomaan heihin yhteyttä, tuntuu että he ovat kuoressa, joka ei päästä mitään läpi kumpaankaan suuntaan. Se on minulle vaikeaa, koska olen kaiken kyseenalaistaja enkä usko esimerkiksi absoluuttiseen hyvään ja pahaan, mikä selittyy osin lapsuudellani. Kun on nähnyt omien vanhempiensa sortuvan, kaikki itsestäänselvyydet murtuvat. Silloin jää vain ihminen ja pohdinta tilanteen muuttujista abstraktien yleistyksien (esim. hyvä vastaan paha) kadotessa.

Voisiko synnintuntoon tulemiseen vaikuttaa? Avaisiko se tien uskoon? Pitäisikö kokeilla muita uskontoja? Eniten tunnen tunteisiin perustuvaa vetoa filosofioihin, joissa maailma on yksi.


EDIT: Otsikko muutettu. Marko
« Viimeksi muokattu: 27.03.2017 - klo:00:15 kirjoittanut Nettipappi Marko »


Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
    • Viestejä: 1 892
    • Profiili
Tervehdys Väsynyt etsimään!

Kirjoitat tosi syviä tuntoja. Olen pahoillani, että tämän palstan hiljainen jakso on kestänyt niin kauan, ettet ole saanut arvokkaisiin ajatuksiisi vastausta. Nyt yritän kirjoittaa jotain, vaikka se on vaikeaa. Pohdit niin suuria ja monisyisiä tuntoja, että parilla kirjallakaan niitä ei vielä käsitellä kunnolla.

Toivottavasti en tee pohdinnoillesi vääryyttä, mutta yritän poimia kirjoittamistasi asioista minulle selkeimmin nousevia teemoja ja käsittelen niitä. Yksittäisiä kysymyksiä sinulla on tosi paljon, joista osa sivuaa toisiaan. Pahoittelen, jos valitsemani tapa sivuuttaa jonkun mielestäsi oleellisen yksityiskohdan. Pyydänkin sinua esittämään jatkokysymyksiä vajaaksi jääneistä aiheista.


Toiset kristityt

Lainaus
Miten muutenkaan selittyisi kristillisyyden loputon hajaannus ja kristittyjen täysin päinvastaiset käsitykset samoista asioista? ... Kristittyihin suhtaudun kuitenkin epäillen. En pysty luomaan heihin yhteyttä, tuntuu että he ovat kuoressa, joka ei päästä mitään läpi kumpaankaan suuntaan. ... Kun on nähnyt omien vanhempiensa sortuvan, kaikki itsestäänselvyydet murtuvat.

Roomalaiskirjeessä on kristittyjä pahasti tylyttävä jae:

     On kirjoitettu: "Teidän vuoksenne pakanakansat
     pilkkaavat Jumalan nimeä." (Room. 2:24)


Liian usein uskovilla kristityillä on elämäntapoja, opetuksia ja yhteisöjä, jotka pikemminkin karkoittavat ei-uskovia kuin vetävät heitä kohti Kristusta. Seurakunnat eivät ole menestyneiden ja kauniiden ihmisten keskittymiä. Niihin kerääntyy ihmisiä, jotka löytävät Jumalan armon keskeneräisen ja vajaan elämänsä keskelle.

     Jeesus vastasi heille: "Eivät terveet tarvitse parantajaa,
     vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita,
     vaan syntisiä, jotta he kääntyisivät." (Luuk. 5:31-32)

     Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut
     etsimään ja pelastamaan." (Luuk. 19:10)

     Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin:
     teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta
     vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa
     on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaakseen viisaat häpeään.
     Mikä maailmassa on heikkoa, sen Jumala valitsi saattaakseen
     häpeään sen, mikä on voimakasta. Mikä maailmassa on
     vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään,
     sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin.
     Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä. Jumalan
     vaikutusta on se, mitä te Kristuksessa Jeesuksessa olette.
     Hänet Jumala on antanut meille viisaudeksi, vanhurskaudeksi,
     pyhitykseksi ja lunastukseksi. Näin toteutuu kirjoitus: "Joka
     ylpeilee, ylpeilköön Herrasta." (1. Kor. 1:26-31)


Jos olet pettynyt kristittyihin, olet käynyt läpi väistämättömän ajatuskulun. Olen itsekin monta kertaa pettynyt toisiin kristittyihin. Mitä enemmän ikävuosia karttuu, sitä useammin petyn itseeni. Jään kiinni synneistä, joita kiellän muita tekemästä. Huomaan lankeavani karkeasti asioissa, joista nuorena kuvittelin, etten ikinä niihin lankea. Kiiltokuvat omasta itsestä murenevat, joskin hitaasti. Kaiken jälkeenkin ajattelen yhä itsestäni liikoja.

Tätä taustaa vasten on ihan käsittämätöntä, miten Jeesus ei jäänyt maailmaan ihmisiä opettamaan. Taivaaseen astuessaan hän antoi kristityille ja kirkolleen tehtävän: "Hoitakaa te loput!" Toki Pyhä Henki vaikuttaa seurakunnassa ja uskovissa, mutta ei se poista sitä karkeaa syntisyyttä, joka läpäisee pyhänkin seurakuntaelämän. Ei mikään ihme, jos olet saanut pettyä.

Yhtä aikaa Jumalan elää keskellä raadollista seurakuntaa. Eihän lopulta olisikaan mikään ihme, jos Jumala toimisi vain pyhien ja hurskaiden ihmisten keskellä. Se on ihmeiden ihme, että Jumala toimii syntisissä ihmisissä. Parannuksen tekeminen ja syntien hylkääminen kuuluvat oleellisesti pelastumiseen, mutta se prosessi on parhaimmillaankin aina kesken. Yksittäinen ihminen etenee pyhyyden tiellä, mutta aina tulee uusia lankeemuksia. Koko ajan kääntyy uusia krisittyjä, jotka alkavat opetella Kristuksessa elämistä. Siksi ulkopuoliselle seurakunta näyttää kahtiajakoiselta: Siellä kyllä puhutaan hyvästä, mutta kehitystä ei näytä tapahtuvan.

     Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin
     tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta
     eikä meistä itsestämme. (2. Kor. 4:7)



Tunteet, järki ja konkretia

Lainaus
Sen jälkeen olen suhtautunut epäluuloisesti häilyviin tunteisiin. Kaipaan ehdotonta varmuutta, käsinkosketeltavuutta, todistettavuutta. Muuten en uskalla luottaa. ... Tämä kuitenkin osaltaan ehkäissee uskoon tulemista, koska uskovien puheista olen ymmärtänyt, että ei muidenkaan usko varmaa ole, vaan usein ainoastaan toiveikasta kurottelua. ... Raamattu ei minulle avaudu, tuntuu vieraalta ja jo tekstuaalisesti käsittämättömältä. ... Järkeeni en luota niin kuin en kenenkään muunkaan järkeen, ja mitä enemmän Jumalan olemassa oloa järkeilen, sitä varmemmaksi tulen, että se on huuhaata.

Eräs psykologinen teoria jakaa ihmiset kolmeen tyyppiin: toimintakeskeiset, ajatuskeskeiset ja tunnekeskeiset. Kirjoitat siitä, miten et uskalla luottaa tunteisiisi etkä järkeesi vaan kaipaat käsinkosketeltavuutta. Samoin terapeuttisi on kehottanut sinua rakentamaan konkreettisen varaan. Olet ilmeisesti hyvin toimintakeskeinen ja konkreettinen persoona.

Minua on viime vuosina puhutellut, miten Raamattu kuvaa Jumalan kolmiyhteisenä. Isä kuvataan hyvin vahvasti käytännöllisiin ja tämän maailman asioihin vaikuttavana persoonana. Poika on kristillisen opin keskus, jonka ympärille järjellä rakennetaan opillisia malleja. Hengen toiminta näyttäytyy Raamatussa tunne-elämän kaltaisilla elementeillä.

Jumala on suurempi ja monimuotoisempi kuin yksikään hänen luomansa ihminen. Vasta kaikki ihmiset yhdessä muodostavat seurakunnan, jossa Jumalan suuruus voi edes aavistuksenomaisesti olla näkyvissä. Siksi Jumala on ilmoittanut itsensä Raamatussakin hyvin monelta näkökulmalta, jotta jokainen ihminen voisi nähdä Jumalasta niitä puolia, jotka tuntuvat omilta ja joiden kautta Jumala on turvallista kohdata.

Suomalaisessa kristillisyydessä - kirkkokunnasta riippuen - painottuvat useimmin joko järkeen vetoava opillisuus tai tunteisiin vetoava karismaattisuus. Käytännöllinen ihminen saattaa helposti kokea ajautuvansa reunamille tai jopa ulos seurakunnasta löytämättä paikkaansa. Se on kristittyjen vika, ei Jumalan.

Kirjoitat tosi monia suuria asioita, joissa et ole löytänyt omaa paikkaasi:
- Et löydä uskoa
- Et luota tunteisiin tai järkeen
- Ympäristö sanelee uskon tapaa
- Raamattu tuntuu vaikealta
- Kohtaat kristittyjä, joiden usko on toiveikasta kurottelua

Uskon asioissa mallin katsominen toisista ihmisistä on luonnollista. Ollaan elämään, kuolemaan ja ikuisuuteen liittyvien asioiden äärellä, joten kyllähän siinä tulee olo, että virheisiin ei ole varaa. Syntyy pelko olla erilainen.

Suurin virhe jumalasuhteessa on matkia suhde joltakulta toiselta. Silloin suhde ei ole henkilökohtainen, vaan se muodostuu opetelluksi kaavaksi ja lopulta ulkokultaisuudeksi. Ihmisellä ei ole mitään muuta keinoa pelastua kuin uskoa Jeesukseen, mutta Jeesuksen luo tulemiseksi ja sen suhteen todeksi elämiseksi on olemassa vain yksilöllisiä tapoja.

En tarkoita, että kristinusko olisi soololaji. Kukaan ei pelastu uskomalla omia oppejaan omalla tavallaan. Meillä on yksi Jeesus Kristus, jonka Raamattu esittelee, mutta tähän Herraan uskovien yhteisössä jokainen ruumiinjäsen on omanlaisensa:

     Kristus on niin kuin ihmisruumis, joka on yksi
     kokonaisuus mutta jossa on monta jäsentä;
     vaikka jäseniä on monta, ne kaikki yhdessä
     muodostavat yhden ruumiin. (1. Kor. 12:12)


Toivon, että kristittyjä tarkkailemalla voisit pian nähdä, että kaikki eivät ole järkeilyn tai tunteiden kautta uskoaan eläviä. Monet vähemmän esillä olevat seurakunnan jäsenet ovat usein juuri sinun kaltaisiasi, konkreettisiin asioihin ja käytäntöön keskittyviä ihmisiä, joille usko on arjen läpäisevä voima, lepo ja rauha. Uskoa saa elää hyvin konkreettisesti. Jumala ei ole luonut tätä elämää hämäykseksi niin, että "tosi uskovat" näkevät maailman ulkopuolelle ja elävät vain jossain utopiassa. Nimenomaan tämä maailma on Jumalan luomaa todellisuutta, jossa on tarkoituskin elää.


Synnintunto ja Jumalan kohtaaminen

Lainaus
Luuletko että auttaisi, jos ryhtyisin julkiateistiksi, koska uskoon pyrkiminen jollain tavoin kasvattaa sisälläni vihaa kristillisyyttä kohtaan? ... Synnintuntoa minulla ei ole, enkä osaa pitää muitakaan ihmisiä pahoina. ... Voisiko synnintuntoon tulemiseen vaikuttaa? Avaisiko se tien uskoon? Pitäisikö kokeilla muita uskontoja?

Julkiateistiksi ryhtyminen tai muiden uskontojen kokeileminen ei ole uskoa synnyttävä tie. Tietoinen Jumalasta pois päin kulkeminen ei paranna mitään. Käytännössä se on vain jalostuneempi versio nälkälakolla uhkaamisesta tai "pidätän hengitystäni niin kauan kunnes suostut vaatimuksiini" -taktiikasta. Jos henkilökohtainen suhde Jeesukseen sattuisikin muodostumaan, lähtisi se kovin epäterveeltä pohjalta liikkeelle.

Moni rakkaan läheisen epäuskoa murehtiva ihminen tai jopa moni omaa vaillinaista uskoaan kipuileva kristitty miettii, miten usko voisi syntyä ja kasvaa. Jopa Jeesuksen opetuslapset sitä miettivät.

     Apostolit sanoivat Herralle: "Anna meille vahvempi usko!"
     Herra sanoi: "Jos teillä olisi uskoa edes sinapinsiemenen
     verran, te voisitte sanoa tälle silkkiäispuulle: 'Nouse
     juurinesi maasta ja istuta itsesi mereen', ja se tottelisi teitä."
     (Luuk. 17:5-6)


Jeesuksen vastaus on ärsyttävä. Sehän tavallaan ei vastaa ollenkaan kysymykseen, vaikka se on juuri asian ytimessä. Kenelläkään ei ole edustuskelpoista uskoa, jota voisi esitellä Jumalalle. On vain uskon kohde Jeesus, johon ihmiset tarttuvat hieman erilaisin uskon työkaluin. Ajatuskeskeinen ja opillinen ihminen saattaa lukea Raamattua ja löytää sieltä materiaalia, joka vahvistaa henkilökohtaista suhdetta Jeesukseen.

     Usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen
     synnyttää Kristuksen sana. (Room. 10:17)


Tunteistaan voimavaroja saava ihminen voi kokea rukouksen, karismaattisuuden tai ylistyksen väylänä, jossa hänen suhteensa Jeesukseen tuntuu voivan parhaiten.

     Rakkaat ystävät, rakentakaa te edelleen elämäänne pyhimmän
     uskonne perustalle, Pyhässä Hengessä rukoillen. (Juud. 1:20)


Toiminnan ja käytännön ihminen saattaa kokea suhteensa Jumalaan voivan parhaiten, kun hän konkreettisilla teoilla elää lähellä Jeesusta.

     Kuningas vastaa heille: "Totisesti: kaiken, minkä te olette
     tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te
     olette tehneet minulle." (Matt. 25:40)


Kristityn elämän ei kuulu olla vain yhteen näkökulmaan tarttumista. Silti tärkeintä on tietää, että kristityllä on lupa olla juuri sellainen persoona, jollaiseksi Jumala on hänet luonut. Kaikki elämän valinnat eivät ole hyväksyttäviä. Raamattu puhuu oikeasta ja väärästä, ja käskee tehdä parannusta vääristä teoista, sanoista ja ajatuksista. Se on kuitenkin eri asia kuin oman henkilökohtaisen suhteen todeksi eläminen. Sinullakin on lupa olla Jumalan edessä niin käytännöllinen ja konkreettinen ihminen kuin sinä olet.

Lainaus
Pyrkimiseen liittyy niin paljon pettymystä, kristittyjen antamia tyhjiä lupauksia ja vahva valheellisuuden tuntu, joka liittyy kristittyjen selitysmalleihin.

Koen, että sinua on ohjattu ja opetettu tavalla, joka ei anna sinulle lupaa olla Jumalan edessä aito ja oma itsesi. Se ei ole ehkä ollut tarkoitushakuista. Hyvää tahtova ja vilpitön kristitty tarjoaa tietenkin muille sitä samaa herkkua, jota on saanut itse maistaa, vaikka se ei olisi toiselle sopivaa. Jeesuksen kohtaaminen on suuri pelastuksen riemu kenelle tahansa, mutta on väärin olettaa, että jokaisen kohdalla se tapahtuu samalla tavalla.

On tärkeää etsiä uskoa. On tärkeää oppia Raamatun sanaa. On tärkeää rukoilla. On tärkeää elää oikeanlaista kristityn elämää. Mutta usko syntyy ja vahvistuu parhaiten, kun näiden asioiden äärellä ei etsi sitä, mitä muilla on. On tunnustettava itselleen, millainen itse on. Sen jälkeen onkin edessä enää suurin haaste: Löytää se luottamus, että Jumala on antanut Jeesuksen maailmaan, jotta juuri sinulla on lupa olla Jeesuksen armahdettavana juuri sellaisena kuin sinä olet.

Itseään ei tarvitse puristaa muottiin edes mainitsemasi synnintunnon suhteen. Se elää erilaista kiertokulkua kunkin kristityn kohdalla. Joku on tullut uskoon, koska on etsinyt pitkään vapautusta suuresta syyllisyydentunnosta. Toinen on ollut uskossa pitkään, ja ymmärtää syntisyytensä pikemminkin Raamatun ilmoituksen kuin oman kokemuksen kautta. Kolmas elää hyvin vaihtelevia jaksoja ilon ja vapauden sekä syntisyyden ja ahdistuksen vaihdellessa.

Rukoilen, että etsimiseen väsymisen sijasta saisit pian löytää.

     Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon.
     Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.
     Se ei perustu ihmisen tekoihin, jottei kukaan voisi ylpeillä.
     Mekin olemme Jumalan tekoa, luotuja Kristuksen Jeesuksen
     yhteyteen toteuttamaan niitä hyviä tekoja, joita tekemään
     Jumala on meidät tarkoittanut. (Ef. 2:8-10)
Marko Sagulin


Jee

  • Vieras
Minulla ei ole koskaan ollut uskoon tulon kokemusta (vain pinnan alla kytevä tieto Jumalan olemassaolosta), mikä aikansa otti päähän, mutta lopulta uskoin, että voin siitä huolimatta olla ihan kelpo kristitty.

En tunne jokapäiväisessä elämässäni mitenkään erityisesti Jeesuksen läsnäoloa tai kannattelua... mistä johtunee se, että kilvoittelu ja kiittäminen tahtoo arjen keskellä unohtua.

Kun tähän "tunteettomuuteen" lisätään se, että alati kiristetään ja tiristetään voimavaroja viimeiseen pisaraan saakka, alan väsyä siihen, että kannattelen uskoani yksin. Tuntuu turhalta jankata ainaista Isä meitää, kun en koe saavani vahvistusta ylhäältä.

Joskus käyn seurakunnan tilaisuuksissa kuuntelemassa ja juu, sanoma on kyllä ihan hyvä: jee jee Jeesus. En silti koe yhteenkuuluvuutta siten, että tässäpä sitä nyt yhdessä ollaan hyvän asian äärellä. En tunne tukevoituvani eli saavani tukea.

Niin että mitäs tehdään?

Tämän hetkinen uskominen tuntuu siltä, kuin yrittäisin kiskoa tukasta itseäni ilmaan. Eli raskaalta ja toivottomalta.


Ilona

  • Vieras
Hei. Olen 30v kahden pienen lapsen äiti. Olen kasvanut uskovassa perheessä. Olen aina uskonut Jumalaan. Välillä uskon asiat ovat olleet elämässäni enemmän mielessä, välillä vähemmän. Kuitenkin olen aina luottanut Jumalaan ja tiennyt, että vaikka mitä tekisin, syntini on annettu anteeksi. Kaksi viikkoa sitten perheeni meinasi ajaa kolarin. Tämä "avasi silmäni" ja olen pelännyt kuolemaa tapahtuneen jälkeen. Tajusin, miten huonolle tolalle olen jättänyt uskon asiat elämässäni ja pelkään että olen matkalla kadotukseen. Jumalaan olen aina jollain tasolla uskonut ja olen uskonut että Jeesuskin on taivaassa. Tiedän kristinuskon opetukset Jeesuksesta ja hänen kuolemastaan. Silti olen jättänyt ehkä huomaamattani Jeesuksen pois uskostani. En ole käsittänyt että olen uskonut aivan väärin. Olen aina luullut, että  usko Jumalaan riittää. Nyt olen ollut hyvin ahdistunut ja peloissani, miten en ole voinut ymmärtää Jeesusta. Nyt tiedän raamattua lukiessa, että Jeesus on kuollut meidän syntiemme tähden ja uskomalla häneen saamme ikuisen elämän. Mutta miten tämän uskon saa sydämeen? Olen todella hädissäni, kun en tiedä uskonko Jeesukseen. Toisaalta uskon, mutta epäilen uskoani. Haluaisin kovasti uskoa Jumalaan ja Jeesukseen. Olen rukoillut kahden viikon ajan joka päivä, että saisin uskon sydämeeni. Mitä jos minulle ei uskoa anneta? Mitä voin tehdä saadakseni uskon vai voinko väkisin saada itseäni uskomaan. Pelkään ettei Jumala tee minussa työtään, etten ole ansainnut uskoa. Riittääkö se, että rukoilen uskon lahjaa? Raamatun luku pelottaa ja sanoma siellä ahdistaa, tämäkin taitaa puhua sen puolesta etten sydämessäni sitten uskokaan? Rukoilen jatkuvasti uskoa ja Jeesusta sydämeeni. Äitini kertoo miten usko Jeesukseen saa hänelle hyvän olon, vaikka mitä murheita olisi. Raamatun sanoma on lohduttavaa ja hän luottaa Jumalaan. Minullakin tämä luotto on ollut. Nyt yhtäkkiä olen epäillyt uskoani. Näin yöllä unta, että jokin paha jahtasi minua tyhjässä junassa..yritin lukea Raamattua mutta sivut muuttuivat tyhjiksi. Onko tämä jotain sielunvihollisen yritystä? Silti vaan huudan Jumalaa avuksi vahvistamaan uskoani.


Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
    • Viestejä: 1 892
    • Profiili
Tervehdys Jee!

Liitin kysymyksesi samaa aihepiiriä sivuavaan viestiin. Vaikka edellisen kysymyksen kysyjä ei ole aivan samoin sanoin kysymystään esittänyt, vastaukseni saattaa jollain tavalla pöyhiä myös sinun ajatuksiasi.

Minulla ei ole koskaan ollut uskoon tulon kokemusta (vain pinnan alla kytevä tieto Jumalan olemassaolosta), mikä aikansa otti päähän, mutta lopulta uskoin, että voin siitä huolimatta olla ihan kelpo kristitty.

Uskoontulon kokemus ei todellakaan ole mikään edellytys kristittynä elämiselle. Usko Jeesukseen on täysin samaa jatkumoa Vanhan testamentin juutalaisuudelle. Se kaikki on yhtä suurta Jumalan suunnitelmaa. Jo 8 päivän ikäinen lapsi liitettiin juutalaiseen kansaan ympärileikkauksessa, ja hänen oli tarkoitus kasvaa kiinni uskoon ja Jumalan valittuun kansaan. Kun evankeliumi Kristuksesta alkoi levitä, mukaan tulivat myös uskoontulon kokemukset. Apostolien teot kuvaavat monia hyvin räiskyviäkin uskoontulokokemuksia. Mutta yhtä lailla Raamatusta löytyy myös todistuksia siitä, että joku ihminen on vain kasvanut kiinni uskoon. Paavali puhuu Timoteukselle:

     Pidä sinä kiinni siitä, minkä olet oppinut. Sinähän olet
     siitä varma, koska tiedät, keiltä olet sen oppinut. Olet
     myös jo lapsesta asti tuntenut pyhät kirjoitukset, jotka
     voivat antaa sinulle viisautta, niin että pelastut
     uskomalla Kristukseen Jeesukseen. (2. Tim. 3:14-15)


Merkitystä on sillä, mikä on tämän päivän tilanne. Tosin siitäkin kirjoitit huolestuneena:

Lainaus
En tunne jokapäiväisessä elämässäni mitenkään erityisesti Jeesuksen läsnäoloa tai kannattelua... mistä johtunee se, että kilvoittelu ja kiittäminen tahtoo arjen keskellä unohtua.

On ikävää, että uskosi ei tunnu sellaiselta, miltä haluaisit sen tuntuvan. Mutta toisaalta, ei sen kuulukaan. On iloista, kun saa kokea erityisiä tunteita myöten ravistelevia hetkiä. Mutta jo vanhastaan kristikunta on opettanut, että loppujen lopuksi se on poikkeuksellinen tilanne. Nunna Kristoduli kirjoittaa tästä aiheesta kirjassa "Rukouksen valaisema tie". Otan muutamia katkelmia:

"Alkuinnostuksen jälkeen alkaa vaelluksemme 'kivikkoisella kilvoituksen tiellä'. Ominaista tälle vaellukselle ovat armon asteen vaihtelut. Toisinaan Jumalan armon aurinko paistaa sielussamme täydeltä terältä, toisinaan on puolipilvistä ja joskus mustat pilvet peittävät sisäisen taivaamme."

"Meidän on nöyrästi ja hämmentymättä alistuttava siihen, jos sumuisena kylmänä päivänä hengellinenkin taivaamme tuntuu olevan pilvessä. Myös sairaudet, ylirasitus, vanheneminen ja yleensä kaikki fyysisiä muutoksia aiheuttavat tekijät vaikuttavat tavalla tai toisella mielentilaamme ja sitä kautta myös hengelliseen elämäämme."

"Kokematon vasta-alkaja kuitenkin luulee, että armon tila jatkuu ainaisesti ja hänen elämänsä on ruusuilla tanssimista loppuun asti. Kun armo sitten kätkeytyy, se tulee hänelle yllätyksenä ja saa aikaan ensimmäisen kriisin hengellisessä elämässä. Alamme kysellä, oliko armon tila, joka nyt tuntuu niin kaukaiselta ja epätodelliselta, ehkä pelkkää mielikuvitustamme. Joku alkaa tuskaisena pohtia, mitä olen tehnyt, kun Jumala nyt yhtäkkiä minut hylkäsi - olenko ehkä toivoton tapaus."

Tietynlainen "tunteettomuus" siis kuuluu kristilliseen uskoon. Raamattu vertaa seurakunnan ja Jumalan suhdetta avioliittoon. On upeaa, jos avioliitto saisi olla aina pelkkää onnea ja autuutta. Mutta usein todellisuus on sitä, että alkuihastuksen veroisia tunteenpuuskia on harvoin myöhemmin tarjolla. Yhteiselämä syvenee rakkaudeksi, joka toimii, vaikka tunteita olisi vähemmänkin. Tätä Jeesus luultavimmin tarkoitti, kun hän ilmestyi epäilevälle Tuomaalle.

     Jeesus sanoi hänelle: "Sinä uskot, koska sait nähdä minut.
     Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe." (Joh. 20:29)


Kristityn elämän ei ole tarkoituskaan olla jollain tapaa "yliluonnollista" elämää joka erottautuu tästä elämästä ja sen lainalaisuuksista. Vaikeuksien keskellä kristittyjen täytyy uskonsa vuoksi auttaa toisiaan - eikä todeta, että Jumala hoitaa nämä hommat uskovien puolesta. Esimerkiksi:

     Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte
     Kristuksen lain. (Gal. 6:2)


Todellinen kristillinen elämä on arjen elämää Jeesukseen turvautuen. Joku saattaa löytää tunteen kilvoituksesta ja ylistämisestä, joihin viittasit. Mutta sitä tunnetta arvokkaampi asia on luottamus Jumalan lupauksiin.

     Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra,
     ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt
     hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo
     vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen.
     (Room. 10:9-10)


Uskon ydin ei ole tunteissa tai erityisissä kokemuksissa. Se on Jumalan lupauksissa. Jeesus on kuollut sinun puolestasi ja voittanut kuoleman. Jos sinä turvaudut siihen, mitä Raamattu Jeesuksesta sanoo, olet oikeassa uskossa. On kristittyjä, joille tämä usko näyttäytyy hyvin tunteiden kaltaisena tilana. Ja on kristittyjä, joista tuntuu, että kaikki on enemmänkin järjen päätelmiä. Ja on kristittyjä, jotka eivät tunne eivätkä teoretisoi, mutta he vain arkisesti elävät tätä uskoaan todeksi. Usko näyttäytyy monella tapaa. Merkitystä on uskon kohteella, joka on kaikille kristityille sama.

Lainaus
Kun tähän "tunteettomuuteen" lisätään se, että alati kiristetään ja tiristetään voimavaroja viimeiseen pisaraan saakka, alan väsyä siihen, että kannattelen uskoani yksin. Tuntuu turhalta jankata ainaista Isä meitää, kun en koe saavani vahvistusta ylhäältä. Joskus käyn seurakunnan tilaisuuksissa kuuntelemassa ja juu, sanoma on kyllä ihan hyvä: jee jee Jeesus. En silti koe yhteenkuuluvuutta siten, että tässäpä sitä nyt yhdessä ollaan hyvän asian äärellä. En tunne tukevoituvani eli saavani tukea.

Tämä on minun mielestäni aivan erityisen kurja kuulla. Seurakunnan täytyisi olla paikka, joka tarjoaa ravintoa monenlaiseen nälkään. Kovin helposti uskovat vain pitävät esillä niitä asioita, jotka itselle uskossa ovat merkittävimpiä ilmenemismuotoja. Joku elää uskoaan eniten Raamatun kautta, ja intoilee siksi eniten raamattuopetuksesta. Toinen on rukouksen ihminen, joka kokee yhteenkuuluvuutta ylistys- tai rukoushetkissä. Kolmas haluaisi kääriä hihat ja todistaa Jumalan rakkaudesta osoittamalla sitä. On täysin inhimillistä, jos seurakunnassa tuntee itsensä ulkopuoliseksi. Kristitytkin - ja ehkä erityisesti he - ovat myös vain ihmisiä, jotka eivät näe elämän ja hengellisen elämän kirjoa niin kuin Jumala sen näkee.

Kaikesta huolimatta minun lääkkeeni asiaan olisi edelleen seurakunta. Toivottavasti löytäisit paikan sellaisesta kristittyjen joukosta, joka osaa tukea sinua. Kehotan sinua olemaan kärsivällinen. Tämän arkisen kristittyjen elämän lainalaisuuksiin kuuluvat samat lainalaisuudet kuin muissakin ihmisistä koostuvissa porukoissa. Joskus ottaa aikansa, että tutustuu ihmisiin ja toimintaan. Mutta sen jälkeen huomaa kuuluvansa yhteisöön.
« Viimeksi muokattu: 27.03.2017 - klo:01:15 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin


Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
    • Viestejä: 1 892
    • Profiili
Tervehdys Ilona,

Yhdistin sinun kysymyksesi aiheeseen, johon viestisi sopii. Vaikka kysymyksesi ei ole tarkalleen samanlainen kuin kaksi edellistä, suosittelen sinua tutustumaan myös niihin. Uskon, että ne auttavat.

Sinulla on selvästi vahva Jumalan koulu menossa. Tarkoitan Jumalan koululla sellaista elämän jaksoa, jossa Jumala ravistelee selvästi normaalia enemmän. Tällöin uskonasioita tulee pohtineeksi selvästi aikaisempaa vahvemmin ja uusista näkökulmista. Tapahtuu kasvua tavallista nopeammin, mutta se aiheuttaa myös suurta huolta ja kipua. Kaikesta päätellen sinua ravistellaan nyt ottamaan selkeämmin suuntaa kohti Jeesusta.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa ollenkaan sitä, että olisit ollut kadotuksen tiellä. Ainakaan minulla ei ole mitään mahdollisuutta tehdä tällaisia luokituksia toisesta ihmisestä ja hänen uskostaan. Kun Jumalan koulu on vahvasti kesken, silloin vain tuntuu, että kaikki entinen on mitätöntä ja vähäistä, ja vasta nyt alkaa ymmärrys lisääntyä. Mutta voin "lohduttaa", että kun tästä rupeamasta pääset ohi, joskus tulevaisuudessa voi aivan hyvin tulla jotain vastaavaa. Vaikka tämän koulun päätteeksi luulisit, että kaikki on selvää, uusia kouluja usein tulee. Jumala kasvattaa meitä tämän elämän lisäksi taivasta varten. Se kuuluu kristityn elämään.

Paavali kävi elämässään tosi monia kouluja, eivätkä ne tainneet kovasti loppua kohti helpottaa:

     Teidän on hyvä tietää, veljet, millaisessa ahdingossa me
     olimme Aasian maakunnassa. Jouduimme niin suunnattomiin
     ja ylivoimaisiin vaikeuksiin, ettemme enää uskoneet
     selviävämme hengissä. Me saimme tuntea olevamme
     kuolemaan tuomittuja, jotta emme luottaisi itseemme,
     vaan Jumalaan, joka herättää kuolleet. Tällaisesta kuoleman-
     vaarasta hän pelasti meidät, ja niin hän pelastaa vastedeskin.
     Me luotamme siihen, että hän on pelastava meidät, kun
     tekin autatte meitä rukouksellanne. Näin nousee monista
     sydämistä kiitos Jumalalle siitä armosta, jota hän on
     osoittanut meitä kohtaan. (2. Kor. 1:8-11)


Toivon, ettet olisi peloissasi tai huolissasi. Se, mitä nyt käyt läpi, ei ole sielunvihollisen juonia. Toki paholainen yrittää meitä saada lankeamaan epäuskoon ja epätoivoon ja muihin suuriin synteihin. Mutta jos hän on kaiken takana, niin aika kurjasti hän on työnsä hoitanut, kun lopputulos on saanut sinut etsimään Jeesusta vahvemmin elämääsi.

     Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen,
     jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen.
     Maallinen murhe sen sijaan tuottaa kuoleman. (2. Kor. 7:10)

     Publikaani seisoi taempana. Hän ei tohtinut edes kohottaa
     katsettaan taivasta kohti vaan löi rintaansa ja sanoi: "Jumala,
     ole minulle syntiselle armollinen!" (Luuk. 18:13)


En halua vähätellä ollenkaan kokemustasi ja ahdistustasi. Niiden läpi on raskasta kulkea. Mutta hyvin vahvasti haluan sanoa, että olet juuri oikealla tiellä. Usko Jeesukseen ei voi olla mitään enempää kuin hänen tarvitsemistaan ja häneen turvautumistaan. Pohdit kysymyksessäsi sitä, miten voisit saada uskon sydämeesi. Mutta sinulla on jo se usko, kun ymmärrät tarvitsevasi Jeesuksen kuolemaa omien syntiesi vuoksi, ja Jeesuksen ylösnousemusta saadaksesi itsekin voiton kuolemasta. Käytännössä et siis suoranaisesti kaipaa uskoa, vaan lepoa ja rauhaa. Jumalan koulusta johtuen vain kestää hetken aikaa, ennen kuin tuo usko syvenee rauhaksi asti. Mutta ole turvallisin mielin. Olet hyvän Jumalan hoidossa.

Ristin ryöväri on yksi kauneimmista esimerkeistä, kuinka ihminen oman hätänsä keskeltä huokaisi Jeesuksen puoleen. Arasti hän pyysi Jeesusta vain muistamaan häntä. Mutta uskon vahvuudella ei ollutkaan merkitystä. Merkitystä oli sen kohteella:

     "Mehän olemme ansainneet tuomiomme, meitä rangaistaan
     tekojemme mukaan, mutta tämä mies ei ole tehnyt mitään
     pahaa." Ja hän sanoi: "Jeesus, muista minua, kun tulet
     valtakuntaasi." Jeesus vastasi: "Totisesti: jo tänään olet
     minun kanssani paratiisissa." (Luuk. 23:41-43)


Teen ehkä väärän päätelmän... mutta sanot, että rukoilet jatkuvasti Jeesusta sydämeesi. Olisiko kuitenkin niin, että tällä hetkellä kaipaat tiettyä tunnetta varmuudeksi siitä, että Jeesus on sydämessäsi? Tunne on hyvä ja lohdullinen asia. Mutta tunne voi olla väärä. Siksi varmuus löytyy siitä, mitä Jumala on luvannut. Jeesus itse sanoo:

     Minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee minun
     ääneni ja avaa oven, minä tulen hänen luokseen, ja
     me aterioimme yhdessä, minä ja hän. (Ilm. 3:20)


Läheltä piti -tilanne liikenteessä taisi olla sinun tapauksessasi melkoinen kolkutus. Joka tapauksessa sinä olet rukouksessa jo selvästi halunnut avata oven. Sinä voit luottaa siihen, että Jeesus toimii niin kuin on luvannut. Omiin tunteisiisi et voi luottaa yhtä paljon. Kun olet avannut oven, Jeesus on varmasti aloittanut sinussa hyvän työn. Eikä hän jätä sitä kesken.

     Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut
     hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen
     Jeesuksen päivään mennessä. (Fil. 1:6)


Toivottavasti sinulla on uskovia ystäviä tai seurakunnan työntekijöitä, joiden puoleen voit kääntyä. Uskonelämään kuuluvat arjen ulottuvuudet oleellisesti. Kasvotusten käytävät keskustelut ja seurakunnan kanssa yhdessäolo rauhoittavat ja antavat tukea Jumalan koulujen keskelle. Siunausta elämääsi!
« Viimeksi muokattu: 27.03.2017 - klo:02:26 kirjoittanut Nettipappi Marko »
Marko Sagulin


Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
    • Viestejä: 1 892
    • Profiili
Vielä yhteisesti teille "Jee" ja "Ilona" muutama linkki Nettipapin muihin vastauksiin. Niissä on taas aavistuksen eri näkökulmat kuin alkuperäisissä kysymyksissänne, mutta voivat olla iloksi ja avuksi.

Voiko uskoontuloon vaikuttaa?
Milloin olen uskossa?
Uskomisen vaikeus
Marko Sagulin