Kirjoittaja Aihe: Runoutta  (Luettu 1994 kertaa)

Tilipitappi

  • Vieras
Runoutta
« : 24.08.2010 - klo:16:21 »
Isän Jumalan ja Herramme Kristuksen Jeesuksen armo, laupeus ja rauha sinulle!

En löytänyt osiota runoille, mutta haluan laittaa luettavaksenne tämän kauniin runon. Se ottaa kantaa kasteeseen ja siihen tekeekö se (yksin) ihmisestä Jumalalle kelpaavan. Runon on kirjoittanut lukuisia virsikirjan virsiä sanoittanut Niilo Rauhala.

Rauhala haluaa korostaa, että runossaan, että pieni lapsi, vaikka ei olisi vielä kastettu, on vanhurskas Golgatan sovitustyön kautta, lapsenuskonsa tähden.

Runon aiheesta voidaan keskustellakin, mutta laittakaa muutkin tähän ketjuun uskonkäsityksenne kannalta merkittäviä, tai muuten itsellenne rakkaita kristillisiä runoja.

Enkelin tuttu

Yöllä
enkeli löysi hänet kauniista vauvankehdosta
puhtaalta tuoksuvan pitsikatoksen alta
ja kantoi hänen sielunsa pois.

Aamu oli äidille ja isälle outo.
Järkyttyneinä he havahtuivat hereille.
Heidän sydämensä vavahti
kuin tyyni yöllinen vedenpinta
aamun äkillisessä pyörteestä
ja huone tuli täyteen
kyynelten tuskaa.

Vielä yöllä
äiti oli ruokkinut häntä
ja vaihtanut puhtaat vaipat.
Ja äidin nukuttua
isä oli havahtunut vielä hereille,
säätänyt lämpöpatteriin sopivan lämpötilan
ja kuunnellut hiljaista hengitystä.
Se lapsi oli esikoinen,
kuukausi ja kahdenksan päivää,
eikä häntä vielä ollut kastettu.

Kaikki askeleet tästä aamusta läpi päivien
olivat äidille ja isälle
kuin vaellusta syvässä, kylmässä hangessa.
Kaksi viikkoa he itkivät itseään tyhjäksi:
niin kuin kuohuva aalto aallon perään
niin heidän sydämesä virrat olivat syvät.
Kun he kahdestaan olivat kantaneet lapsensa
kappelista kynttilöiden keskeltä
roudan rakoon hiljaisen lumen alle,
he tunsivat kulkevansa edestakaisin
autiolla rannalla
tyhjinä ja paljaina
kuin syyskoivu pitkän tuulen jäljiltä.

Yhdessä he sitten päättivät lähteä liikkeelle.
Heitä heitteli eteenpäin kysymys,
lohdutuksen kaipuu.
Tyhjyyden yllä väreili levoton hätä:
Oliko lapsemme enkelin tuttu?
Kappelissa kirkkoherra oli jättänyt heidät
tuntemattoman Jumalan eteen,
rukoillut kastamattoman lapsen puolesta
mutta lohdutuksen valkoiset liljat
eivät olleet puhjenneet
pienen arkun kannelle.

He soittivat naapurin ovikelloa.
Vanha mies avasi ja säikähti
heidän väsyneitä silmiään,
joita peitti kyynelten usva.
" Oliko lapsemme enkelin tuttu? "
-Olen tässä lähdössä kauppaan
enkä usko mihinkään, mitä en ole nähnyt,
kaikenlaistahan sitä tähän ikään mennessä
on saanut kuulla.

He tapasivat puistossa vanhan naisen,
joka ulkoilutti koiraansa.
" Oliko lapsemme enkelin tuttu?"
nainen sähähti valmiin vastauksen:
" Olen aina sanonut,
ettei lapsia tarvitsisi syntyä
tähän täyteen maailmaan.
Ja minultakin on mennyt monien öitten uni,
kun olen ajatellut ,
mitä lapsi yhteiskunnalle maksaa."

Äiti ja isä etsivät lohdutusta
kuin kevään oksaa,
johon lehti puhkeaisi ja lämmin viserrys .
He koputtivat kirkkoherran kanslian oveen.
" Anteeksi, jos jälleen häiritsemme,
mutta jäimme vastausta vaille.
Oliko lapsemme enkelin tuttu?"

- Jaa , rakkaat ystävät, muistanhan teidät,
kuinka olette jaksaneet?
Olisi ollut onnellista puhua toista kieltä
mutta kun pienokaistanne ei vielä ollut verhonnut
valkoinen kastemekko.
Otan täältä hyllyltä vihkosen,
josta minun täytyy suoraan kysymykseenne lukea näin:
" On lapsi ainutlaatuinen
Jumalan luomana
vaan ei hän synny vapaana,
ei valkeudessa,
vaan hänet käärii vielä yö,
hän enkeleille vieras on
ja Jumalalle mahdoton,
jos puuttuu kasteen armotyö...."

Ja niin äiti ja isä
huomasivat kulkevansa itkun talvihuurussa
pitkin lumista jalkakäytävää
ja tuuli heitteli kasvoihin
kylmiä jäähileitä
lohduttomassa kaupungissa.

Jossain pitkän taipaleen takana
oli se viimeinen kesä,
jolloin äidin vanha isoisä
oli pitänyt häntä polvillaan,
pientä tyttöstä,
ja puhunut lasten valtakunnasta.
Ja yhtäkkiä surevat silmät avautuvat
kaukaiselle auringolle
ja äiti huudahtaa lumisella jalkakäytäväälä:
" Näen vanhan auringon
isoisän silmistä
hänen polviltaan,
silloin oli läsnä lasten valtakunta."
"Lähdetään sitä etsimään", mies lausui.

He matkustivat pieneen, kaukaiseen kylään,
koputtivat vanhalle, kuluneelle ovelle,
jota isoisä oli vuosikymmeniä avannut.
"Asuuko täällä isoisän aurinko?" he kysyivät.
Tutut kasvot lapsuuden yhteisistä leikeistä
vastasivat:
" Sitäkö etsitte,
isoisän aurinko ei täältä ole laskenut vielä,
täällä on vielä niitä, joiden mukana
kulkee kirkas laulu
ja joiden keskellä elää jäätymätön lähde.
Sen reunalla heitä lohdutetaan
ja lapset enkeleinä leikkivät."

- Nyt löydämme vastauksen,
oliko lapsemme enkelin tuttu,
huudahtaa äiti.
"Menkää järven toiselle puolelle,
siellä he tänä iltana kokoontuvat
ja kaikki vastaukset elävät
heidän sanassaan."

Kun ilta oli tullut,
he avasivat arkaillen oven huoneeseen,
jonka täytti kirkas laulu.
Lapset olivat istuutuneet vanhempien keskelle
pöydän äärelle.
Pöydällä oli iso Raamattu
ja vanha , harmaatukkainen mies
istuutui sen taakse ja avasi kirjan.
" Tuo on kuin isoisäni",
kuiskasi vaimo miehelleen ,
"ja kaikkien kasvoilta loistaa
isosän aurinko."

"Lastenvaltakunnasta
tahtoisin puhua teille",
aloitti vanhus vakaa
puheensa kirkkain sanoin.
" Ei ole Isämme edessä
yhtään niin arvokasta
kuin on pieni lapsi,
uskomme esikuva.
Mieleeni vuosien takaa
nousee nyt monta lasta,
jotka kuolivat kehtoon
pieninä, kuihtuneina,
silloin kun kylien yli
sairaus outo kulki.
Tyhjäksi äidin syli
monessa kodissa muuttui,
mutta kodista kotiin
kaikui toivon sana:
Kristus Vapahtajana
lapset huomaansa sulki;
elämän sykkeen yli
kaartui jo armon taivas,
ennen kuin yksikään päivä
kehdon ylitse kulki.

Kristuksen tähden lapsi
vapaana syntyy tänne,
Golgatan ristin valo
lapsen sielussa paistaa,
Kristuksen laupiaas syli
lasta jo idussa kantaa.
Lehtenä puhtaampana,
joka puhkeaa oksaan,
lapsi silmänsä avaa
elämän ensi päivään."

Tuolilta ponnahtaa vaimo ylös
kirkastunein silmin
ja huudahtaa vanhuksen puheen lomaan:
"Tuossa on lapsemme armo,
hän oli enkelin tuttu,
isoisän aurinko oli hänen pukunsa,
kun hän kehdossa jätti meidät!"

Puheensa päätettyään
vanhus kysyy vaimolta ja mieheltä:
"Onko teillä pukuna isoisänne aurinko,
se mikä vuorella paistaa
lasten valtakunnassa,
oletteko enkelin tuttuja?"

"Me tahtoisimme nähdä lapsemme
enkelien keskellä",
he sanovat,
"me haluaisimme pukeutua lapsemme pukuun
ja kulkea isoisämme tietä.
Antakaa meille se valo,
joka loistaa kasvoiltanne."

Ja monet kädet kohoavat heitä kohti,
vuorella kohisee puhdas virta,
kun anteeksiantamuksen siunaus
kulkee heidän ylitsensä.
Jumalan pyhä, kirkas vaate
kääriytyy heidän ympärilleen
ja taivaat liikahtelevat ilosta.

Kun kevät puhkesi,
he taittoivat kaksi puhdasta vihreää oksaa.
Toisen he panivat lapsensa tyhjään kehtoon
ja toisen painoivat sulaneeseen multaan
pienelle hautakummulle.
He kuuntelivat kaukaa palanneiden lintujen
huilun ääntä
ja itkivät hiljaa valoisia kyyneleitä
toistensa silmien edessä
isoisän auringon kirkkaudessa.