Kirjoittaja Aihe: Lapsien kurittaminen  (Luettu 21796 kertaa)

Liljankukka

  • Vieras
Minulla meni fyysinen kurittaminen aivan pieleen. Sain selkäsaunoja, mutta en ymmärtänyt syy-yhteyttä tekoihini enkä näin ollen katunut laisinkaan. Päin vastoin, keskityin sietämään tai kestämään kipua ja jännitin vartaloni aivan äärimmilleen. Lisäksi aloin hautomaan kostoa ja yritin toteuttaakin sen. Lisäksi tulin hyvin uppiniskaiseksi ja jatkoin aikuisena vääryyksieni tekemistä ilman katumusta ja ilman ymmärrystä. Minulla oli mielestäni oikeus tehdä väärin. Ymmärrän olleeni aika vaikea pala kasvattajalle, koska olin niin kovettunut sisäisesti. Säälin vain itseäni ja haudoin sitä kostoa ja kannoin kaunaa. Minulle olisi pitänyt kärsivällisesti ja lempeästi selittää tekoni vääryys ja sen seuraukset niin, että tällainen uppiniskainenkin ymmärtäisi sen oikein rautalangasta väännettynä. Selittää nimenomaan seikkaperäisesti ja lempeästi ja varmistaa, että olen ymmärtänyt. Uskon, että sillä oltaisiin saavutettu vasta oikeita tuloksia. Nyttemmin tunnistan tuon saman luonteenlaadun itsessäni, että vaikeaa on tällaisen luonteen kanssa, mutta Jumala on itse minua auttanut tulemaan viisaammaksi.

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 912
    • Profiili
Hei Liljankukka,

En oikein osaa vastata mitään viisasta. Toisaalta et sen kummemmin myöskään kysynyt mitään. Ymmärrän viestisi kommentiksi ja omaksi näkemykseksesi tähän keskusteluun. Kiitos rohkeasta ja avoimesta kipeän kokemuksen jakamisesta! Sanoit, että Jumala on aloittanut sinussa hyvän työn. Toivon, että se voisi pian tulla niin valmiiksi, että saisit elää vapaana menneisyyden varjoista. Siunausta elämääsi!
Marko Sagulin

Tiedon asema?

  • Vieras
Sellainen näkökulma vielä, että minua häiritsee, etteikö uskovaisena tarvitse ottaa huomioon ajankohtaisia tieteellisiä tuloksia ja parempaa tietoa esimerkiksi tästä kuritusasiasta? Minusta on ongelma, jos usko vaatii vain alistumista käskyihin, eikä kannusta omaan kriittiseen ajatteluun, totuuden etsintään todisteiden kautta ja perusteisiin asioille. Kurittamisen vaikutuksia on varmasti tutkittu ja sen perusteella sivistyneissä maissa tehdään ja muutetaan lakeja. Esim. lastenpsykiatri kertoi juuri Aamulehdessä 10.12.2017 että "väkivalta saa lapsen tuntemaan, että hänen kehonsa on vain sen arvoinen: sitä saakin kohdella kaltoin. Lapsia tulee ohjata kunnioittamaan ja suojaamaan omaa ja toisten kehoa". Tarvitsee hakea asiantuntija-apua jos lasta ei saa kuriin muuten kuin kurittamalla. Ihmisillä on muutenkin niin paha sisäsyntyinen taipumus väkivaltaan ettei sitä pidä millään tavalla ruokkia!

Nettipappi Marko

  • Nettipappi
  • Ylläpitäjä
  • Konkari
  • *****
  • Viestejä: 1 912
    • Profiili
Tervehdys Tiedon asema?

Reilut kaksi vuotta sitten jättämäsi kysymys on varsin hyvä mittari Nettipapin palstan hiljaiselolle. Nyt on vaihtunut uusi vuosikymmen, ja palstan henkiin heräämisen myötä tartuin heti aika hankalaan aiheeseen. Luultavasti et ole enää pariin vuoteen odottanutkaan vastausta saapuvaksi, mutta palstan luonteeseen kuuluu, että kysymykset saavat aina jonkinlaisen vastauksen ennemmin tai myöhemmin.

Sellainen näkökulma vielä, että minua häiritsee, etteikö uskovaisena tarvitse ottaa huomioon ajankohtaisia tieteellisiä tuloksia ja parempaa tietoa esimerkiksi tästä kuritusasiasta? Minusta on ongelma, jos usko vaatii vain alistumista käskyihin, eikä kannusta omaan kriittiseen ajatteluun, totuuden etsintään todisteiden kautta ja perusteisiin asioille.

Olet varmasti törmännyt uskoviin, jotka kieltävät tieteellisen tiedon merkityksen tai luulevat uskon olevan vain käskyihin alistumista. Niin minäkin. Mutta kokemukseni on, että tällaisia uskovia on ainakin minun tuttavapiirissäni todella vähän. Helpommin törmään juuri päinvastaiseen ajatteluun, jonka mukaan usko saa vain sen osan, mitä kovilta faktoilta jää ja Jumalan ääntä kuunnellaan vain, kun siitä tuntuu olevan itselle apua tai omat keinot ovat vähissä. Kaikkein useimmin kuitenkin tapaan uskovia ihmisiä, joille usko ja tieto eivät ole toistensa vastakohtia. Uskon on tarkoitus tuoda jotain lisää myös tähän ajalliseen elämään, muttei kumota niitä lainalaisuuksia, joita ihmisyys sisältää. Kasvatuksenkin suhteen elämänkokemus ja inhimillinen viisaus ovat tärkeimmät mahdolliset tekijät, joita on kuunneltava.

En toki tiedä, millaisen kuvan olet minusta noiden muuttujien suhteen muodostanut. Saatoit viitata minun tapaani käsitellä asioita. Lukaisin kuitenkin muistin virkistykseksi tämän ketjun läpi. Koen, että olen yrittänyt vastata alkuperäisen kysymyksen hengessä siihen, mitä Raamattu opettaa lasten kurittamisesta, ja mitä viisautta niiden periaatteiden takana näen - vaikken halua sanoa mitään siitä, kuinka nyt kuuluu toimia. On huomionarvoista, että Raamattu kehottaa aina ja kaikessa kasvatuksessa vanhempia viisauteen ja rakkauteen. Väkivalta ei ole koskaan kristityn työkalu. Eikä Raamatussa koskaan kielletä valitsemasta kasvatusta, joka tapahtuu aina ilman fyysistä kuritusta. Siksi ei saa koskaan sanoa, että Raamattu ei jätä vaihtoehtoja kasvatusmetodien valinnassa.

Viestiketjusta silmiini pisti pari seikkaa. Vaikka keskustelu on ollut pääsääntöisesti hyvin kunnioittavaa ja asiassa pysyvää, on sitä leimannut kaksi aihekokonaisuutta, joissa keskustelijat eivät kohtaa toisiaan. Ensinnäkin sana 'kuritus' saa näköjään jokaisella keskustelijalla hyvin erilaiset mielleyhtymät nousemaan pintaan. Toiseksi on tunnustettava, että ihmiset ovat hyvin yksilöllisiä ja siksi kasvatuksellisesti ei ole olemassa mitään ABC-ohjelmaa, jota seuraamalla jokainen yksilö pääsee yhtä hyvään lopputulokseen. Vastaan siis kysymykseesi näiden kahden teeman kautta.

Minun kielenkäytössäni kuritus, väkivalta ja kidutus ovat keskenään tyystin eri asioita. Ennen kuin lasten fyysinen kurittaminen muuttui kielletyksi, minä sain lapsuudessani joskus tukkapöllyä. En ole yhdestäkään tukkapöllystä katkera. Sain kuritusta hyvin harvoin, ja joka kerta viisaat vanhempani toimivat niin, että ymmärsin syy-seuraus -yhteyden. Kyseinen rangaistus sai minut lopettamaan pahanteon tai häpeämään. Jos joku tulisi sanomaan minulle, että vanhempani harjoittivat perheväkivaltaa tai kidutusta, suuttuisin silmittömästi vanhempieni puolesta. Kokisin, että minulle hyvää tehneitä ihmisiä ei saa sillä tavoin solvata vaan jäisin odottamaan anteeksipyyntöä. Minulle tuollainen ajattelu olisi täysin yhdenveroinen sen kanssa, että kaikkia hoitotoimenpiteissään kipua tuottaneita sairaanhoitajia ja lääkäreitä kutsuttaisiin koulutetuiksi kiduttajiksi. Minä olen lukuisia kertoja lääkärissa - niin lapsena kuin aikuisena - kokenut suurempaa kipua kuin yksikään tukkapölly on aiheuttanut. Sen vuoksi pelkään valmiiksi jotain hoitotoimenpiteitä, mutten pelkää pätkääkään vanhempiani.

Ymmärrän, että on liian paljon ihmisiä, jotka ymmärtävät 'kuritus' sanan kokemansa väkivallan värittämänä. Mutta toivon, että tässä keskusteluketjussakin esiintyneen parin keskustelijan tavoin ymmärrettäisiin myös se, että joillekin ihmisille kuritus on hyvin positiivinen kokemus ja muisto. Muistan, että vanhimman lapsen asemassa saatoin joskus kuulla ohjeen: "Älä jatka kinastelua. Sinä olet vanhempi ja viisaampi, joten anna olla." Tuollaisessa joustavuuteen kannustavassa elämänohjeessa ei ollut mitään väärää. Mutta koska sekä vanhemmat että minä tiesimme minun olevan teknisesti oikeassa, minun luonteenlaadullani tuollaiset elämänohjeet synnyttivät minussa valtavan suuren epäoikeudenmukaisuudentunteen: Vääryys sallittiin ja totuus hiljennettiin. Vaikka kyseessä on ollut mahdollisesti joku "kumpi on vahvempi, norsu vai leijona" -tyylinen väittely, muistan tuollaiset sanat paljon vahvemmin kuin yhdenkään tukkapöllyn aiheuttaman tunteen.

Tieteellistä tutkimusta pitää tehdä. Myös kristityillä ihmisillä on oikeus ja velvollisuus tutkia maailmaa ja ihmisyyttä. Ei kuitenkaan ole kyse uskonnollisesta uskosta, jos minä haluaisin tieteen tekijöiltä kysyä, että onhan nämäkin kokemukset otettu huomioon lopputuloksia kirjoitettaessa. Lainasit Aamulehden artikkelia, jossa psykiatri kertoi, mitä väkivalta saa lapsen tuntemaan. Se pitää ihan varmasti paikkansa. Se pitää erityisesti kristittyjen tajuta. Kuten myös se, että minä en ole omassa elämässäni koskaan kokenut väkivaltaa, kun vanhemmat ovat kasvattaneet minua.

Olen tässä viestiketjussa toistanut yhä uudelleen sitä, kuinka kasvatuksessa on kyse vuorovaikutuksesta. Ja varmaan kaikkein suurin vaikeus vuorovaikutuksessa on kahden ihmisen suhteen henkilökohtaisuus. Olen kuullut sielunhoitoon liittyen ohjeen: "Jos annat kahdelle ihmiselle saman vastauksen, olet antanut jommallekummalle väärän vastauksen." Samoin kasvatuksen suhteen kaikkein suurin vaikeus on löytää oikeat kasvatusmetodit sen mukaan, mikä on kullekin lapselle parasta. Olen kiitollinen siitä, että omalla kohdallani olen saanut tukkapöllyä tuhmuuksistani. Jos minua olisi laitettu ruotuun sanoilla, olisin jäänyt todella katkerana muistelemaan sanamuotoja. Monen muun kohdalla olisi varmasti käynyt juuri päinvastoin.

Tämä vastaukseni lähti liikkeelle hyvin henkilökohtaisten kokemusten kautta. Mutta se auttaa varmasti ymmärtämään paremmin niitä asiasisältöjä, joita olen aiemmissa vastauksissani kirjoittanut.
Marko Sagulin